language: Finnish

KRUUNUN-PERÄMIES

Saaristolaiskertomuksia

Kirj.

LARIN-KYÖSTI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1926.

SISÄLLYS:

Kruunun-perämies
Jouna ja Asseri
Antsetä ja harmaahylje
Kiduttajat
Salakuljettajat
Ajoverkoilla
Suvinen saarimuisto
Oinaansarven säveliä

KRUUNUN-PERÄMIES

Siinä Kummelniemen keskikohdalla, vastapäätä Suurviirin meri-ulkosaaren aallonmurtajaa, seisoi ennen vanhaan aikaan punaisista tiilistä rakettu, kaksikerroksinen kivirakennus, jonka yhtä merenpuoleista seinää pitkin kulki viistoon leveä halkeama kuin verinen naarmu pitkin otsaa. Rakennuksen näössä oli jotakin surullisen synkkää. Kuin musta laastari silmällä tuijotti sokea, musta ikkuna yön pimeyteen. Mutta tuli tuikki siihen aikaan yöllä yläkerran kulmakamarista ollen usein merenmerkkinäkin tutuille merenkävijöille ja salakuljettajille. Siellä yliskamarissaan istui silloin Julius, Sam Johnson, kruunun-perämies ja saaren järjestysmies, tai repsi, kuten kansa häntä nimitti. Tällaisia, jonkinlaisia siltavoudin valtuuksilla varustettuja virkamiehiä sanottiin siihen aikaan pitkin Suomenlahden ulkosaaria kruunun-perämiehiksi. Se nimitys on kadonnut kuten entinen, hurja sissielämä seikkailuineen, kadonnut kuten tiilirakennuskin, josta vain kivijalka törröttää horsman ja maksaheinän sekä hiiltyneiden hirsien alta.

Julius Sam Johnson tai Djonson, kuten hän amerikkalaiseen tapaan lausui nimensä nousuhumalassa ollessaan, mongersi käheällä kurkkuäänellään jotakin saksan-ruotsin-englanninkielen sekaista »skandinaaviskaansa», yleismaailmallista merimieskieltä. Sam Johnson oli isokokoinen, paksu, jättiläismäinen, rosonaamainen, karskin näköinen miehenrumilas. Mutta suuresta, pörröisen pyöreästä päästä tirkisti kaksi pientä, veitikkamaista, hylkeenruskeata silmää pitkien, piikkeinä heiluvien hyljeviiksien yltä. Ja leveätä kuunaamaa halkaisi komonenä, sinipunertava kuin laivanmastolyhty ankkurissa ollessaan, oikea sellainen kolmen korpin lepopuu. Sitä nenää täytyi kiertää ja kaartaa tiilirakennuksen ohi kulkiessa, veistelivät kalastajat, kun Sam Johnson kyseli, mikseivät taloon poikenneet. Mutta se nenä oli tarkkavainuinen kuin hylkeen. Sillä hänellä oli ihmeellinen hengenhaistajakyky saada selville, milloin salakuljettajat palasivat öisin yöttöretkiltään Viron Portkundaasta tai Saksan Meemelistä. Silloin hän kolmesta kookkaasta laivarengistään lähetti vahvimman vaatimaan ruukun Riianpalsamia tai kannun Spanskan malagaa, verona lastista, jonka yöttömies oli liivaan, lentohiekkaan tai aittansa nurkkaan hylkeennahkojen tai silakkatynnyrien joukkoon piilottanut. Oikeastaan hänen velvollisuutenansa olisi ollut ilmiantaa löytö, mutta hän ummisti silmänsä, sillä hän vihasi virkaveljiään tullinuukkareita, tullihuntteja, pahuksen puplikaaneja. Niitä hän ei voinut sietää.

Hänellä oli hidaskulkuinen alus lahdessa ankkuroimassa. Pilan vuoksi hän joskus sillä kansimiehineen purjehti pitkin ulkoluotoja ulottaen retkensä kauas Tytärsaarelle, Seiskarillekin ja ajeli takaa hyrskyjen kanssa kamppailevia salakuljettajia, kun nämä rahtasivat silkkipakkoja, kahvi- ja sokerilastejaan. Ammuskeli ilmaan pienellä kansitykillään. Mutta lopulta hän jätti salakuljettajat rauhaan. Partaansa naurellen ja viiksiään väännellen sekä heille nyrkkiä puiden hän käänsi myötätuuleen ja oli heitä kotirannassa kajuutassaan odottamassa. Rengit ottivat vastaan hänelle tulevan veron, ja sillä oli kaikki vaivat kuitattu. Hän ajatteli, että mitäpä se köyhä kalastaja ansaitsi kehnoilla verkoillaan. Usein hailien hinta oli niin huonossa huudossa, ettei mannerkaupungin Stuckmannin kauppahuone niitä huolinut edes lannaksikaan, vaan käski kauppias heittää hailit tuhlipellolle. Pietariin niitä mätiä silakoita sitte kuljetettiin, mutta sinne oli vesitie pitempi ja vaivaloisempi. Täytyihän köyhän kalastajan elää! Eipähän hylkeenpyynnilläkään suuren suuria ansainnut. Kädestä suuhun, se oli se ainainen huutavan ääni yksinäisellä meren saarella.

Niin, yksinäinen se saari oli. Jotain iloa köyhälläkin piti olla. Antoipahan nyt kalastajaeukkojen koristella itseään sunnuntaisin kirkonmäellä salaatuoduilla kukallisilla silkkiliinoilla sekä meriukkojen pröystäillä syöskumipiipuilla ja ankkurikelloillaan. Piippu, vaimo ja hyljepyssy ne olivat saarelaisen ainoita huvituksia. Ei niitä saanut koskaan lainata. Sillä jos ne saikin takaisin, niin ne olivat pilaantuneita. Niin veisteli Sam Johnson kirkkovenerannassa. Ja lisäksi rommi makea ja mieltä nostava, syksyisin, kun kalastajien öljykangashousut mereltä tullen jäässä kihisten kalisivat. Eipäs se pieni ryyppy silloin pahaa tehnyt! Sitä mieltä oli Julius Sam Johnsonkin. Hän ryyppäsi itsekin, ryyppäsi kuin virtahepo, kulahutti poskeensa horjumatta puoli kannua. Alkoi ryypätä siitä hetkestä asti, jolloin hänen rakas vaimonsa Eulaalia hukkui matkalla Loviisaan hankkiessaan talvirehuja heidän ainoalle lehmälleen. Sitä ennen oli Sam Johnson vallan toinen mies, sillä vaimo osasi pitää häntä kohtuudessa. Siihen aikaan oli iso, haaksirikkoutuneesta norjalaisesta laivasta maihin ajelehtinut sekä kivirakennukseen kuljetettu vaatekaappi ollut hyvässä järjestyksessä, lakanat, pöytäpeitteet ja pyheliinat kauniina kasoina, paidat ja sukat olivat ehjiä, hänen pyhäpukunsa aina putsattu ja puhdas. Hopeakalut, vaskiset pannut ja kattilat kiiltävinä keittiön seinähyllyillä. Olipa ollut ilo katsella sitä hohtoa ja kauneutta kodissa, mutta nyt oli kaikki toisin. Hämähäkinseittiä ja tomua olivat seinät ja nurkat täynnä, nahkainen sohva aina pölyinen, jolla Sam kuorsaili juominkiensa jälkeen. Onnettomuus oli sillä kuohuttavalla kuolinhetkellä taloon tullut. Sillä Sam oli rakastanut suurella merimiehen lapsensydämellään vaimoaan, joka hoiteli häntä kuin jättiläislasta.

Sam olikin oikea jättiläinen ja laajalti tunnettu suurista ruumiinvoimistaan. Hän saattoi yksin kiskoa maalle ison haapion sekä taittoi pienen ankkurinsiiven paljaalla kämmenen kouristuksellaan.

* * * * *

Sam Johnson heräsi siihen, että männynkävyt komahtaen putosivat lähellä olevista mäntypuista, pompahtaen peltikattoon. Hän nousi vuoteeltaan, vyörytti koko ruhonsa sängynlaidalle, kolkutti isolla rautapuntilla lattiaan. Sieltä kuului nuoren naisen kimakka ääni, johon sekoittui vanhemman vaimohenkilön matalampi mumina. Puntin kolina kajahti pitkin kiviseiniä. Pian lipsattivat pienet nahkatohvelit vasten kiviportaita. Huoneeseen astui noin kahdenkymmenen korvissa oleva tytön huipukka. Oven edessä murahti pörröinen, harmaankirjava hyljekoira Pyry. Sekin oli väkevä kuten sen isäntäkin, jaksoi kaksi tuntia tapella kahdeksan koiran kanssa. Niin ainakin kruunun-perämies väitti. Koiran isäntä oli tunnettu suurvalehtelija, hän osasi syöttää pajuköyttä, jaaritteli vanhoja, meheviä merimiesjuttujaan. Niiden seikkailuissa hän itse tavallisesti oli pääsankarina. — Koiraa kaartaen toi nyt Pirkko, nuori emännöitsijä, kahvipannun kuppeineen pöydälle. Sam katsahti häneen ja murisi:

— Olit taas tanssissa!

— Niin, miksen tanssisi, olenhan vielä nuori. Enhän minä voi täällä nunnanakaan istua!

— Kuka käskee istumaan, en sinulta tanssia kiellä, olenhan itsekin nuorena ulkomaan satamissa pyöritellyt kreolittaria, havailaisia neekerityttöjä, mehevän mustia… siihen aikaan kun olin Kongossa, pippurirannikolla.

— Siinä näet, senkin eppu! Tanssi se on mälvää.

— Eppu, mälvä, kylläpä sinä mongerrat sitä rantalaitakaupungin siansaksaasi. Mistä olet oppinutkin!

— Mistä sinä olet oppinut juomaan kuin kiiliäinen! Eilen saunassa joit taas sen Kundulan Appeloonin kanssa, mokoman viinasissin.

— Yhtä hyvä se on Appelooni kuin joku muukin, ei ole ryssä eikä kostjumalan kauppias, se mies on meriä seilaillut kuten minäkin ja se poika osaa nauraa, kun minä juttelen.

— Nauraa mieliksesi.

— Niin taidat tehdä sinäkin.

— Olen sellainen kuin luotu olen, toisinaan en mahdu itseeni.

— Sinä aina vain ärsytät minua. Kaksi asiaa olen sinulle muistuttanut: älä katsahda liikaa toiseen mieheen ja ole rehellinen.

— Häpeä, lumppuri, varjoas! Rehellinen, rehellinen, sitä sinä aina jankutat, päissäsi kun et muista mitään. Sinulla oli vaimosi kuoleman jälkeen useita emäntäpiikoja, mutta kukaan ei täällä pysynyt sinun hurjan luontosi ja juomahalusi takia. Lakanoita ja muita kapistuksia lie kadonnut jo ennen minun taloon tuloani.

— Taitaa olla niinkin, no se sikseen. Saisit sentään paremmin hoitaa taloutta. Neuloisit nyt edes napin paitaani, ja täällä on nurkat ja kaapit tomua täynnä.

Pirkko kivahti: — Mikä siivo täällä olikaan tänne tullessani! — Hän kaivoi piirongin laatikosta neulan ja lankaa ja kiinnitti napin kruunun-perämiehen kotikutoiseen merimiesvillaröijyyn. Johnson näet halveksi virkamiespukua ja käytti kalastajien vaatepartta. Perämies tunsi lähellään nuoren vartalon lämmön, tunsi suuressa yksitoikkoisessa yksinäisyydessään jonkinlaista lapsellista lohdutusta, johon aina sekoittui hiukan karua epäluuloa. Liekutellen punoi Pirkko pienet käsivartensa perämiehen kaulaan ja makeili hunajaisella teko-äänellä: Kuulehan, rakas merikarhuni, annathan minulle uuden tanssisilkkiläningin. Luotsin vanhimmalla tyttärellä on paljon parempi, ja minä saan melkein hävetä. Ja kuule, käädyt ja korvarenkaat sinä ostat minulle Virosta, kun seprain juhlilla käydään.

— No saamas pitää, Sam sanoi hiukan heltyneenä, mutta sinä et saa niin paljon tanssia sen Pikkuviirin majakan ryssäläisen siknalistin kanssa.

— Mitä sinä nyt hullujasi, eihän siinä tanssissa taikaa ole, keimaili
Pirkko. — Tanssithan itsekin nuorena.

— Hehhee, kuin karhu köydessä. No niin, tulehan sitte illalla… vaikka saisit sinä asua täällä ylhäälläkin.

— En minä, kun sinä juot. Kuinka minä täällä voisin nukkua, kun sinä räyhäät ja remuat kannukaveriesi kanssa. Minä en kärsi sitä Kundulan Appeloonia, salakuljettaja se on, trokari mikä lie. Panettelee minua.

— Älä hiidessä hiisku tästä, suu poikki! Ja sano nyt, että tätisi Erika tulee minua iltapäivällä hieromaan.

— Kyllä sanon! — Pirkko pyörähti huoneesta ikäänkuin helpotuksesta.

Tyyntyneenä kuunteli perämies pienten tohvelien liksutusta vasten kiviportaita ja huokasi.

Hän vetäisi nyt pitkät pieksut jalkoihinsa ja kiinnitti ne »siteillä», punavalkearuutuisilla sidenauhoilla polvien alta solmuun. Sitte kulki hän kaapille, kulahutti jotain hollantilaista juomaa poskeensa. Istahti virkapöytänsä ääreen, katseli merta yli niemenkärjen, jossa oli pienellä viheriäisellä lipulla varustettu pieni ruutikellari. Niin, ne pahuksen kasaveikat olivat leikkineet sillä vanhalla ruostuneella kalliotykillä, olivat sen täyttäneet kivillä ja dynamiitilla. Siitä oli tehty ilmoitus. Tavallisesti kruunun-perämies teetti pöytäkirjansa ja kirkkokuulutuksensa lukkarin pojalla, joka oli käynyt pari vuotta Porvoon kimnaasia. Tällä kertaa hän alkoi itse kömpelöllä, isolla, karvaisella kädellään kirjoittaa seuraavaa hullunkurista kuulutusta:

»Liki Kummelniemen kivipytinkiä on Kruutia Rantapuotissa ja paikka on merkittynä viheriäisellä lakulla ja muistutetaan tämän kautta ja ohessa, ettei kukaan tulis tulella, piipulla tai muilla vaarallisilla vehkeillä sinnepäin, sillä hän saa silloin itse vastaa oman puolestansa, jos vahingon siitä tapahtuis.»

Hän jatkoi nyt toista kuulutusta:

»Koska yksi osa tämän saaren kansasta on tullut semmoiselle pahalle tavalle, että ne ilman mitään asiaa yökausina juoksevat minun luo eikä anna minulle yörauhaa sabatina ja muina pyhäpäivinä, en ruve minkäänlaiseen virkatoimitukseen vaan potkasen pihalle asianomaset.» Hän raapi pois sanan potkasen ja jäi miettimään.

Rappusista näet kuului kolinaa. Hiukan hoippuen astui sisään iso saarelaispoika hiukan hämillään, suutaan pyyhkien, silmissä veitikkamainen ilme.

— Jaahah, pyhi jalkasi ja suusi ja astu lähemmäksi, senkin jumalaton junkkari ja sabatinpäivän rikkoja! Etkö sinä, senkin riiviö, tiedä, ettei minua saa sunnuntaina vaivata. Sun saksan sapeli ja tuhannen tultatuiskivaa mörssäriä. Perskuta! Istu! — Miksi sinä ja sinun kumppanisi ovat räjähyttäneet tykin palasiksi, niin että kyläkunnan ruutuja on mennyt rikki ja puunoksia taittunut pappilan puutarhasta!

— Enhän minä, enhän minä, väitteli iso, roteva nuorukainen.

— Kyllä sinä, kyllä sinä, tunnusta vain pois. Pane sormi pöydälle ja muista valas!

— En minä ole räjähyttänyt tykkiä, olin juuri siihen aikaan, kun kruunun-perämiehen renki kävi Kundulan Appelloonin aitassa viinaa noutamassa — niin hik, hik, minä olin silloin rantauunissa haileja savustamassa.

— Älä valehtele, senkin sekuli ja saunaveden loppu! Ja sinä soperrat kuin ryygeniläinen kippari. Taidat olla juovuksissa, porsas!

— Por-porsas, sammalteli mies. — On hauska nähdä herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Mitä, huuti helkutissa, mitä sinä mies oikein meinaat.

Mies alkoi taas: On oikein hauska nähdä herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Häh, — mitä! Olenko minä juovuksissa? Vastaappas sanoistasi. Minä haastan sinut Mokran välikäräjille kunnianloukkauksesta. Sanoppas vielä kerran sama syyte, niin minä, jukoliste, teen sinusta linnunluita ja munavoimoskaa.

Mies jatkoi: On oikein hauska nähdä, herra maistraatti, saaren kuningas ja herra, her, herra kruunun-perämiestä juovuksissa.

— Vai vielä vatkutat. Haenko pampun nurkasta. Mutta kyllä minä muutenkin sinulle näytän, mistä Taavetti oltta osti.

Perämies iski rautapuntilla lattiaan, sitte hän nosti pitkän miehen koikaleen ilmaan ja piteli häntä käsivarttensa varassa ylhäällä päänsä päällä.

Mies sätki säärillään.

— Sanoppas vielä kerta!

— Hyvä herra kruunun-perämies, valitti mies. Minä vain silleen meinasin, että minun on hauska nähdä kruunun-perämiestä — juovuksissa kun olen.

— Hahhaa, rähähti perämies ja nauroi niin, että iso vatsa hyllyi. Hän laski miehen lattialle.

— Oletpa sinä aika veussu ja koiransilmä. No olinhan sitä minäkin meriä selaillessani toisinaan tuusan mullikkana. Se sutkaus maksoi sinun selkänahkasi ja sakotkin. No mene, senkin sittiäinen, äläkä tee toiste kolttosia!

Nyt astui pahin kylän juoru-akka huoneeseen. Niiaten hän palkkion toivossa tuli ilmiantamaan: Minä vain että rannassa on virolainen perunajaala, mutta epäilen että tuhlien alle on kätketty jotain, sillä koko ruuma löyhkää pirtulle.

— Vai niin, sanoi Johnson nyt varovasti. — Sano, että tulen kun olen syönyt. Akka meni, mutta Sam viivytteli niin kauan, että jaala ehti sanan saatuaan lähteä merille. Sam viuhtoi sille ikkunasta alushousuillaan ja vihelteli. Sellainen oli Julius Sam Johnson.

Sam oli taas hyvällä tuulella. Kuin laiva raskaassa lastissa hän paineli nyt pihalle, soudatti haapiolla itsensä aallonmurtajalle. Asteli pyylevänä lakki takaraivolla, paksut ankkurivitjat pöhömahalla, kädet housujen taskuissa, pitkin saaren mäkikujia, joiden varrella könöttivät pienet kalastajatuvat kuin haahkanpesät pienine pihoineen, joissa kasvoi kirsikka- ja omenapuitakin. Pienien verkkoaitauksien takana heloittivat heinäkuun heleydessään pienet merirautamot ja koirankaalikukkaset ja aittojen seinämiä ryömivät jo krassit ja köynnöskasvit. Sam poikkesi puhuttelemaan kalastajavaimoja, taputteli vanhoja vaareja, nipisteli nuoria tyttöjä leuasta ja kutitti kujeellisesti kellonperillään pienten kehdossa keikkuvien pojanpaapattien poskia. Kaikkialla kuului hänen remakka, leveä naurunsa, kaikkialla hän oli tervetullut. Mutta tappelupukarit ja kotiutuneet, villit merimiehet pysyivät loitolla, sillä he tunsivat hänen moukarinkokoisen nyrkkinsä voiman. Monet hyljekoirat seurasivat hänen kintereillään, hän heitteli niille leivänpalasia. Pyry haukahteli kopissaan salmen toisella puolella, ja pian yhtyivät haukuntaan saaren muutkin koirat. Sam suuntasi nyt askeleensa kujaa pitkin rantaan. Kujan päässä siinti pala merta ja kaukana hohti kolmimastoinen, valkoinen purjelaiva. Satayksitoista ja purjeet kuin avonainen virsikirja ja aasillaan, kuten Sam kuvaili.

Rannalla seisoivat muutamat kalastajat kuin pingviinit takaräpylöillään ja pitivät n.s. »rantakäräjiä». Kalastajat näet toisinaan istuen kukin omalla käräjäkivellään muodostivat omassa keskuudessaan jonkinlaisen tuomioistuimen. Näillä käräjillä ratkaistiin heidän keskinäiset riitansa rantaoikeudesta, silakanhinnoista, merihylkyesineiden omistuksesta sekä niihin merkityistä puumerkeistä. Rikoksena pidettiin, jos ken otti toisen merkitsemän lankunpätkän. Usein kävi riita oikein äänekkääksi, harvoin se jätettiin maallisen oikeuden ratkaistavaksi, aniharvoin tapahtui saaressa varkauksia, sillä minneppä se varas saaresta pääsee, arveltiin. Siksi tupien ja aittojen ovet öisin olivat lukitsematta. Ainoastaan Pirkko oli varustanut vahvoilla hakasilla kivirakennuksen alakerran oven. Hän pelkäsi muka ryssäläisiä rantapatterisotilaita. Niin menetellen hän kavalaan sydämeensä kätki omat salaiset tarkoituksensa.

Pirkko oli tullut taloon mantereelta kaukaa jostakin Savosta. Erika täti oli hänet toimittanut hieroessaan Sam Johnsonin luuvaloisia jalkoja, sen jälkeen kun Samin kolmas emäntäpiika oli livistänyt tiehensä erään koivistolaisen rantakipparin mukana. Pirkko oli pienenläntä, kiukkuinen ja kateellinen piian juippi. Hän oli jossakin suhteessa sievä, mutta teerenpilkut rumensivat kasvoja, ja hän käytti niitä poistaakseen kaikenlaisia voiteita. Hän peilasi itseään pitkin päivää ison kuvastimen edessä, peilin pöydällä oli kaikenlaisia rusetteja, porsliinikoiria, paperiperhosia, hajuvesipulloja ja rasvapurkkeja. Silmät välttelivät ja niissä oli sivusta katsoen itsekäs, ilkeäsävyinen, harmaan vihreänvipevä välke. Vihan syttyessä saattoi se leiskua aivan saatanallisesti. Hän oli jo nuoresta pitäen ollut yökengässä nurkkatansseissa, oli asunut jonkun sukulaistädin luona, isä oli hänet hänen kesyttömän luonteensa takia jo aikoja sitte hylännyt. Ei häneen pystynyt isän nuhteet, ei vitsat eivätkä remmitkään. Lyö vaan, minä en kiusallakaan huuda! Oli jo lapsena oppinut näpistelemään ja veikeilemään hulttiomaisille poikaviikareille. Niiltä hän oli oppinut kiroilemistaidonkin. Katovuosina oli hän myynyt maalaistätinsä leipiä saadakseen makeisia. Sellainen oli Johnsonin emäntäpiika.

Pirkko oli tullut saarelle puettuna kurjiin vaatteisiin. Nyt hän oli pöyhistynyt, halveksi »sillinhirttäjiä», »rantaraasulia», kalastajia, kävi kiiltokengissä, kaupunkilaishattu päässä ja välähytteli kuin kiusaksi saaren tytöille pikkusormen sinikivistä akvamariinisormustaan. Kaikki saaressa jo tiesivät, että hän oli Samin salainen vihkimätön vaimo. Monet kuten Kundulan Appellooni varoittivat perämiestä. Mutta Sam oli kuin sokea, sanoi parjauksia akkojen loruksi. »Enhän minä voi naista lyödä, mutta kyllä minä miehisen miehen nujerran.» Niin hän kehaisi Appelloonille, kun tämä kehoitti kurittamaan.

Alakerrassa Pirkko ja Erika-täti valmistivat aamiaista. Pirkko keitti Erikalle erikoiskahvit. »Katsos, itse minä juon paraat kahvit», virkkoi Pirkko, »sille jääkarhulle minä syötän vesimaitoja ja vanhoja korppuja. Piru paikatkoon sen rumilaan vanhoja pikipöksyjä. Tässä, täti, on sinulle kahvipussi, hierothan sitte kinttujani, palellutin ne kerran talvitansseissa siellä maalla.»

— Ole varovainen, perämies voi vielä huomata, supatti viekas Erika.

— Mitäpäs se huomaisi. Uskoohan se omiakin merimiesjuttujaan, niin mikseipäs minunkin valeitani. Kyllä minä sen pimittää osaan, se kun on niin ahne naiselle ja viinalle. Silloin se uskoo vaikka mitä.

— Mutta se majakan Saska hiiviskelee täällä nurkissa liian usein. Jos karhu huomaa…

— Kyllä minä sen niin viisaasti olen järjestänyt, naurahti Pirkko ja vilkuili levottomana Itäkorkian majakalle, joka pikkuluostarin tavoin seisoi korkealla vuorikalliolla.

— Saska asettaa katajapensaalle punaisen paidan, ja siitä minä tiedän, että Saska tulee. — Minä taas vedän rullakartiinit alas, siitä sen Saska ymmärtää, sillä Saskalla on kiikari. Se on metka poika se Saska, kyllä se ryssä sentään rakastaa osaa! Menen kai sen kanssa naimisiin. Mutta jos se liiaksi tsiikaa luotsintytärtä, niin minä lähden Amerikkaan ja nain rikkaan varmarin. Mutta kyllä minä sen karhun ensin kynin. Minulla on nyt väärä avain, jolla pääsen sen piirongin laatikkoihin.

— Voi, voi sinuas, ettes vain minuakin saata onnettomuuteen, kadun kun näihin rottosiin rupesinkaan. No niin, oli miten oli, hamekankaan saat minulle ostaa, se vanha hame on jo repaleinen, kun saa sen lehmän perässä iltakaudet vuoren rotkoissa koluta. Ei löydä Prinsessa tarpeeksi jäkälää lähivuorilta, eksyy vaivainen ja minä saan sen takia kärsiä, voi näitä köyhän koetuksia, valitti Erika.

— Suus kiinni, muuten isken halolla, jos mitä virkat!

— Vest' ja varjele, jos sentään, enhän minä… Mutta ole varovainen, varpuseni.

— Se karhun köriläs tahtoo niin usein, on vielä riuska mies. Kuin karhu se talvet pesässään nukkuu, mutta annas olla, kesällä se on kiivas kuin kettu. Mutta kyllä sillekin keinon keksin. Se Saskakin on niin hanakka… Pirkko hahatti ja alkoi lallattaa jotain rumaa laulua.

— Kyllä sinä olet peijakas tytöksi, oikea tuusan jeeveli, kuten perämies sanoo. Mutta jos hän aavistaa…

— Mitäpäs se mies näistä naisasioista… Minä sanon, että minulla on kuukausivika, uritas, mikä lie, sanoi kaupungin lääkäri, se heikentää, en voi, sanon.

— Kyll' olet ovela ja niistä olet kaikki oppinutkin!

— Kyllä se maailman ranta opettaa ja sitte…

— Mitä sitte, velmuili rokonarpinen, mäyräsilmäinen, latteanenäinen
Puoskari-Erika ja hörppäsi koukkuleuka lautasella höyryävää kahvia.

— Sitte minä, Pirkko jatkoi, vähitellen teen itselleni lapsen.

— Vai lapsenkin, pahus, leksotteli Erika.

— Niin, minä panen pienen tyynyn kureliivin alle ja uskottelen, että köriläs saa sellaisen pikku Samin.

— Voi pikuna! Vai pikkusia sinä puuhaat, no sitte ei tarvitsekaan asettaa kirveenvartta sängyn alle, että poika tulisi, Erika hihitti.

— Hihi, hihitti Pirkkokin ja heilutti päätään tanssien pitkin lattiaa. Sitte minä kiskon ruokkorahat ja matkustan Montreaaliin, Kanadaan, siellä on jo eräs suomalainen rouva hommannut minulle oikein hienon paikan sellaisen miljunäärin luona. Ehkä minä vielä saan jonkun vanhan miljunäärinkin ja sitähän se kaltealaisassyrialainen unikirjakin ennustaa. — Pirkko alkoi lallatella: »Aameriikan laivat seilaa hopeaisella sillalla.» Pihalta kuului repsirenkien askeleita kalliolla. Erika kääpäsi myttynsä, johon oli pistetty pari pöytäliinaa ja katosi pian taakseen vilkuillen rantatien katajapensaisiin valkoisen kummelin taakse.

* * * * *

Sam Johnson seisoi ryhmässä rantalaiturilla jutellen hymyilevänhienon, sinitakkisen ja valkoisissa housuissa astelevan karanteenitohtorin Kurre Caulenin sekä sepelpartaisen, lyhytjänkkäisen, länkisäärisen, punanenäisen luotsinvanhimman, kapteeni Kallu Lundrenin kanssa. Sam nosti messinkinahkakuorisen kaukoputken veristäville silmilleen ja tähysteli merelle. Loitompana seisoivat vanhemmat kalastajat hiukan happamen ja pettyneen näköisinä, kädet housujen taskuissa, harmaat paikatut tilkat sinisten niekkojen olkapäillä sekä matalat solkinahkakengät jaloissa.

— Niin, virkahti Sam. — Kas vaan! Jo hilaavat sitä merenpohjaan uponnutta ankkuria.

Luotsinvanhin tokaisi siihen: »Kuuluu olevan kuusikymmentä syltä pitkälti rautavitjoja. On siinä Pietarin saalista neljälle venekunnalle ja kahdeksalle merikravulle.» Sam lisäsi: »Syystormissa takavuosina se rotterdamilainen rautaparkki menetti ankkurinsa. Siitä on kulunut jo kymmenen vuotta ja oikeus ankkuriin on menettänyt lain voiman, jess. Kundulan Appellooni merkitsi aikoinaan paikan muistiin. Nyt saadaan pitkät ankkuriryypyt, kipparinkermat, ja palsamikorkit pannaan paukkumaan. Ool rait! Se mies ei ookkaan tuulen tavalla tehty, Appellooni, niin. Kas, kas!» — Merellä näkyi neljä isoa haapiota, niiden laidoille oli poikkiteloin asetettu paksu tukki, sen keskikohdalla oli vipulaitteet. Nostokurjilla miehet väänsivät jotain näkymätöntä, raskasta esinettä. Lokit ja tiirat kaareilivat lähellä kirkuen luotojen yllä, joiden kivilokeroissa niillä oli pesänsä. Joskus teräsharmaanvalkoiset siivet aivan sipaisivat miesten päitä. Ja ylt'ympärillä väreili meri hienon sinijuovaisena pikku vihurin viiltäessä hopealle hohtavaa auringonkuvajaista, kimmeltävää kalvoa.

Mereltä kuului karkea kirous.

— Jo luiskahti, pihahti kiilusilmäinen tullimies, — meri otti omansa.

Vahingoniloisena säestivät sanoja toiset rantamiehet, jotka eivät kuuluneet venekuntiin.

Samikin kirosi: Senkin sakramenskatut öljypöksyt ja mämmikourat! Nyt meni kuin Konkkalan kaivoon! Eipäs se kalastaminen vetele nykyään. Lohen olette täällä saarella sukupuuttoon hävittäneet. Äsken olitte kuin happamet silakat nelikon pohjalla, laiskoja julleja kuin harmaat hylkeet. Luuletteko te, pohjoisnavan alkuasukkaat, että etelänapa pyörii vain teidän vunteerinkinne mukaan, jos akseliin hiukan pistää vanhaa tervaa ja hylkeenrasvaa, te jäämeren pohjoiset pingviinit! Katsokaas, on tässä saaressa miehiä jos on akkojakin. Toiset tutkivat kaikki karit ja ankkuripaikat, kun ei huono silakan saalis leiville lyö, mutta te vain odotatte mannan satavan kuin saavista selkoiselta taivaalta. Appellooni se on oikea Kolumpus, totta vie! Tiedättekö mitään Kolumpuksen munasta. Syntyikö ensin kana vai muna, kananvillat! Kyllä se ankkuri vielä nostetaan, juuri justiinsa ja prikulleen. Kahdeksan tuhatta markkaa, ei se ole lötöstystä se löytöpaikka! Kun minä olin Tyynellä merellä, siellä Päiväntasaajalla, jossa kova tormi käy ja taivas on kuin kiehuva pikipallo, niin minä kerran kuljetin strutsin- ja krokotiilinmunalastia Haitiin, mutta silloin satamassa hyökkäsi kimppuuni kannelle viisitoista mulkosilmäistä mulattityttöä ja kaikki munat menivät plittiin, mjam, mjam, maiskutteli perämies.

Sam Johnson laski kiikarin kädestään ja lopetti leksotuksensa kesken. Ettette te, vastarannan kiisket, katselemisesta parane. Mutta nyt mister Sam Djonson menee murkinalle. Gud bai ool bois! Hyvästi, pojat!

* * * * *

Samaan aikaan Saska signalisti laski kiikarin kädestään Itäkorkian majakalla. Hän oli pieni, viekas, vilkas mies, kullanruskeat silmät pyörivät alituisesti sinne tänne epämääräisesti, niiden ilmeistä ei päässyt oikein selville, ne olivat haihattelevia ja haihtuvia. Hartiat nytkähtelivät käsien tehdessä liukkaita liikkeitä. Hän tönäsi majakkatoveriaan kylkeen, kaivoi merimieshousuistaan messinkisen, kullatun sormuksen, virnisteli ja viittasi kädellään Kummelniemelle, jonka savupiipusta sauhu nousi kohtisuoraan ilmaan. Toveri supatteli suhuäänteisesti venäjänkielellä:

— Tavaarits, vaikka sinulla on Volhovassa maatuska ja omat mukulat, niin sinä vain hissuttelet niitä tsuhnien tollakoita.

— Illalla… niin, mennään »Rakkauden polulle» metsään kävelemään, ehkä saadaan luotsinkin tytär mukaan. Toveri vihelsi.

Saska nauroi ja asetti punaisen paitansa kuivumaan katajan oksalle.

* * * * *

Sam Johnson kuorsasi nahkasohvallaan iltapäiväuniaan. Tällaista oli hänen elämänsä vaimonsa kuoleman jälkeen. Vaimon kuva oli ripustettu seinälle vastapäätä sohvaa. Kun Sam pitkinä talvipäivinä merta tähystellen asteli raskaasti oven luota pienen ikkunan luo, seurasivat vaimon kuvan katseet häntä kuin vaitelias syytös. Miksi hän joi? Tappaakseen ainaista kalvavaa tuskaansa. Hän valvoi usein öitä vuoteellaan katsellen kaukaista Käärmekarin vilkkumajakkaa tai luki yhä uudestaan paksukantista Rocambolea tai muita rosvoromaaneja. Iltaisin hän joskus kantoi Pirkon vahvoilla käsivarsillaan kuin lapsen pitkin kivirappuja ja sulki oven. Pirkko käänsi silloin aina kuvan seinään päin. Mutta tämä elämä ei antanut tyydytystä Samin rakkautta surevalle sydämelle. Hän oli alkanut puhua itsekseen kuten yksinolijat, hän oli alkanut jo juodakin yksikseen. Sitä hän ei tehnyt vaimonsa eläessä. Hän ei mahtunut itseensä kuten Pirkko sanoi. Se Pirkko ei koskaan tullut omaa hyvyyttään, ei hyväillyt eikä hyräillyt hiljaista onnea kuten vaimovainaja. Toisinaan Pirkko saattoi jonkin äkkinäisen mielijohteen vallassa kapsahtaa hänen kaulaansa ja suutelikin häntä hiukan viileästi. Minun tulee sinua niin sääli, sinä jääkarhu, oli Pirkko lausunut ja samassa taas vinkaissut tiehensä ikäänkuin olisi tuntenut huoneen ilmassa sen raskaan painon raskaan kömpelön olemuksen ympärillä.

— En minä tarvitse sääliä, sinä senkin sakramenskattu, pieni kanalja, huusi Sam kiviportaihin niin, että seinät kajahtivat. Hän puhui taas yksin. Ei kukaan häntä kuullut, ei kukaan saaressa häntä ymmärtänyt. Hänen teki silloin mieli mässätä ja meluta. Hän saattoi joulun pyhien edellä kelirikon aikana äkkiä komentaa laivarenkinsä matkalle. Hän kuljetti itseään myrskyssä mantereelle isolla haapiolla, jonka alla oli rouki, reenjalakset. Vuoroin venettä lykkien jääsohjon, ahtojään ja railojen yli, vuoroin sulaa vettä pitkin soudellen hän saapui rantakaupunkiin. Siellä hän kipparikrouveissa hummasi ja tuhlasi rantaviskaalien ja rappeutuneiden puoliherrojen parissa. Ravintolassa hän tappeli, asetti rämisevän pianon kuin katusuluksi käytävään ja nakkeli herroja pihalle. Tilasi kaupungin kaikki ajurit seuraamaan itseään, kun hän juomaveikkoineen ajeli pitkin katuja vierellään täytetty sukeltajan kumikuvatus, jonka päässä keikkui tarjoilijattaren olkihattu. Kerran hän sirkuksessa ollessaan markkinoilla keikahti kaiteen yli ja alkoi sahajauhoitetulla miekan- ja tulennielijäin matolla tehdä häränpyllyjä yhdessä seuran klovnin kanssa lasketellen merimiessukkeluuksia. Ja koko kaupunki nauroi hänen hullutuksilleen. Hän oli pelätty ja tervetullut kaikkialle, sillä saaren karskin merikarhun pinnan alla sykki koristelematon, suora sydän. Hän maksoi vahingon hyvyydellä, kuljetti juottamansa ajurin, rekeen istutettuna, hevosta taluttaen pitkin torinlaitaa kotiin. Vei hevosen talliin, heitti kauroja pilttuuseen, heiniä häkkiin ja kantoi paksun ajurin vuoteelle. Toisinaan keksi hän kiskoa kaikki palotynnyrit talonpihoilta torille. Niitä kuljetettiin sitte väsähtyneitä viinaveikkoja suihkuilla virvoittaen ohi paksuturkkisten, kuhmurasauvaisten yövartijoiden poliisiputkan ohi. Vartijat vain nauroivat hänen kujeilleen ja veistelivät vuorostaan: »Ajakaa vain hiljaa, että meidän vieraat saa nukkua rauhassa!» Koko kaupunki nauroi.

Siten hän viikkomääriä hummasi humussa ja sumussa viskellen hotellin ikkunasta rahoja katupojille. Palasi taas yksinäiseen saareensa, makasi viikkomäärät nahkasohvallaan. Näki puoli-unessa näkyjä, haaksirikkoutuneita laivoja, merihirviöitä ja neekerityttöjä, jotka piirittivät häntä ja irvistelivät hänelle valkoisilla hampaillaan. Hän näki unissaan vaimonsa, joka astui alas puitteista ja näytti kihlasormustaan. Hän heräsi omaan kiljahdukseensa. Hän nousi ja piilotti kuvan merikartan taakse. Pirkko riensi alkuaikoina yliskamariin yöllä hänen huutonsa herättämänä. Perämiestä vaivasi verenvoima aivoissa ja hengenahdistus. Hän kyseli tohtori Kurre Cauleniltakin neuvoa. Tohtori hymyili ystävällisesti ja neuvoi säännöllistä elämää, säännöllistä elämää! Niin, niin, huokasi Sam: Perskuta sentään, alkaahan tähänkin tottua kuin entinen lautamies herrastuomariarvoonsa. Hän olisi tohtorilta mielellään kysellyt enemmänkin, mutta ei uskaltanut, sillä pelkäsi tulevansa naurettavaksi. Olisi kysellyt, oliko se yksinpuhuminen kovin vaarallista järjelle. Jo merillä yksin yössä kannella vartiossa ollessaan hän oli alkanut puhua itsekseen. Oli ensin hiljaa kiroillut, kun tuuli vei sydvestin. Oli sitte oppinut omin päin jatkamaan ääneen mietteitään. Puhelipa joskus jonkun näkymättömänkin kanssa. Jumalanko kanssa hän haastoi? Jumalan, joka kulki merellä ja asetti myrskyn? Niin, Sam ei sitä kenellekään sanonut. Hän oli ollut taikauskoinen. Kun muudan meripoika oli Päiväntasaajalla kuumeen uhrina laivalippuun käärittynä upotettu mereen. Sam oli silloin mutissut itsekseen: Isä meidän ja niin edespäin, varjele maalla ja merellä kulkijoita, perskuta pom! Hän oli pelännyt laivarottia, sillä ne tuottivat onnettomuutta, mutta hän ei pelännyt vahvinta runnaria, joka oli häntä pettänyt laivoista karatessaan. Sen hän pehmitti mastonköydenpätkällä jollakin Pernambucon tai Sydneyn pimeällä takakadulla.

Sam kuunteli yöllä myrskyn vinguntaa huoneensa ikkunakomerossa, johon kaikki tuulet osuivat, kuunteli rotan nurkantakaista nakerrusta ja kolahutti puntarillaan lattiaan. Hetkeksi ääni taukosi. Alhaalta Pirkko huusi: Mitä sinä taas meluat, annatko minun maata rauhassa, senkin repsi ja raasuli! Sam nukkui pitkälle keskipäivään saakka. Sellaista oli Samin suruton ja suruntäysi, tyhjä elämä. Unikeon ja Viattomain lasten päivinä hän piti oikein jymykekkerit. Niiden jälkeen hän tuli jyskyttämään alakerran ovea, hän tahtoi nähdä Pirkon. Mutta Pirkko ei nostanut hakasiaan ovelta, ei vaikka Sam uhkasi vanhalla pistoolilla ampuvansa jokaisen ryssän soltun. Mene, muuten isken sinua kirveellä, kivahti Pirkko ja avasi hiljaa ikkunan, josta öinen vieras häipyi hämäryyteen… Kohmeloisena hän aamulla, Pirkon kylkiäisessä lehmää lypsäessä kompuroi alakertaan, viskoi tytön vaatteita huiskin haiskin. Hän ei kärsinyt valkoista silkkipukua, minkä antajasta hänellä ei ollut täyttä varmuutta. Hän tarkasteli tytön muistikirjaa, jossa oli tuntemattomien miesten kuvia. Hän repi ne palasiksi. Pirkko pillahti silloin itkemään ja uhkasi lähteä koko saaresta, mutta uusi lahja sai hänet taas leppymään. Kun Sam tiedusteli, miksi ruoho ikkunan alla oli tallattu, niin Pirkko selitti pesseensä ikkunoita. Pirkko oli ovelana todella aikaisin aamulla pessyt ikkunat. Samin kehoituksesta hän nyt oli pessyt yläkerrankin ikkunat, pyyhkinyt hiukan hämähäkinseittejäkin. Sam oli vaatimattomuudessaan taas tyytynyt tähän näennäiseen, pieneen ystävyyden palvelukseen. Suuressa lapsensielussaan hän kaipasi hiukan osanottoa. Pirkko oli joskus työtuulella, oli vilkas, vinkeä ja puuhaili pyrynä kaikkialla, mutta into laimeni pian. Pirkko oli ollut hänen luonaan jo viidettä vuotta, oli jo tottunut Samin tapoihin ja osasi sen mukaan menetellä. Sam kammoksui uusia emäntäpiikoja. Mistäpä hän paremmankaan ottaisi. Pirkko ei hevillä säikähtänyt hänen hurjia mielenpurkauksiaan. Sam alkoi tyytyä kohtaloonsa ja jumalaansa. Eihän tämä maailma paremmaksi muuttuisi, vaikka pohjoisnavan muuttaisi etelänavaksi, yön päiväksi tai päinvastoin. Ihminen oli ikuisesti erehtynyt ja tuomittu kuin hylkylaiva harhailemaan loppumattomalla merellä, kuin särkyvä kupla kaikkeudessa. Perskuta!

* * * * *

Kundulan Appellooni oli vihdoin venekuntineen saanut ankkuriketjut merestä kiskotuksi. Ne lojuivat nyt pitkinä kiehkuroina aallonmurtajan kivilaiturilla. Kateellisina kulkivat muut saarelaiset niitä katsellen ja niiden hintaa arvioiden. Mutta pönäkästi kädet ristissä rinnalla seisovat ankkurimiesten vaimot laiturilla. Appelloonin eukko ei ollut suostunut pitämään kekkereitä omassa tuvassaan, joten ne Samin kehoituksesta päätettiin pitää kivikerroksessa, siellä syrjäisessä Kummelniemessä. Sitä varten oli tilattu Meemelistä rommi- ja malaga-ankkureita, Stuckmannin kauppahuoneelta arkangelinkaviaaria, lohta, ankeriaisia, hummeria, sveitsiläistä juustoa, sardiineja y.m. Sitävarten oli syöttiläsporsaskin tapettu.

Pirkolla ja Erika-tädillä oli ylen paljon puuhaa. Se ei estänyt Pirkkoa iltaisin hämärissä tapaamasta Saskaa. Tämä oli hänet nyt muka kihlannut, Pirkko kantoi sormusta salaa metsätiellä käydessään. Saska kävi yhä rohkeammaksi. Asetti merkiksi paitansa majakan kalliolle, laskeutui alas jyrkänteitä ja souteli pienellä haapiolla maan taitse ja nousi Kummelniemen rantaan piilottaen venheensä katajiin. Hän kävi niin julkeaksi, että kruunun-perämies kerran tapasi hänet sekä Pirkon ruutipuodin luona. Sam oli hiukan kohmeloisena luullut nähneensä heidän hiipivän aittaan. Kun Sam julmistuneena jättiläisaskelin riensi aittaan, hän ei tavannut muita kuin Saskan joka sanoi tarvitsevansa ruutia. Pirkko oli piiloutunut oven avautuessa sen taakse. Pirkko sanoi jälkeenpäin neuvoneensa Saskan ruutipuotiin sekä olleensa niemessä sieniä poimimassa. Saska oli tarvinnut ruutia. Pirkko näytti niin viattoman ja lapsellisen näköiseltä, että Samia melkein nauratti oma luulottelemansa harhanäkö. Mutta humalapäissä ollen heräsi taas hirveänä kostonhalu ja epäluulo Samin sekavissa aivoissa. Hän pirstoi ja rikkoi mitä eteen sattui, heitti Pirkon porsliinikoirat ja puuteripurkit palasiksi sekä kantoi Pirkon rautasängyn alakerrasta yläkertaan. Niinä öinä nukkui Pirkko tätinsä luona kylässä tai hiipi majakalle, josta vasta aamulla silmät mustina renkaina pelokkaan röyhkeänä palasi. Pirkko päätti kostaa, se koskisi Samin arimpaan kohtaan. Sam saisi katua ja pyytää anteeksi, sen Pirkko oli vannonut.

* * * * *

Kummelniemen virkatalon pihalle oli pukeille pystytetty iso juomapöytä lehtimajaan. Puiden oksille oli asetettu kirjavia, kiinalaisia paperilyhtyjä, jotka heloittivat monikirjavina illan hämärässä. Sataman ulkopuolelle ankkuroineet ulkomaalaiset laivat sekä kaljaasit olivat mastoihinsa nostaneet laivalyhtynsä, jotka kauniisti kuvastuivat keulojen kuohuviin. Pienellä kansitykillä olivat repsin rengit ilmoittaneet pitojen alkamisen… Oli syöty ja juotu, kalanruotoja, kravunkuoria ja sikarinpätkiä oli ruohikossa pöydän ympärillä. Kaikki olivat jo nousuhumalassa. Siinä istui viekkaantyynenä, salaperäinen ivan väre suupielissä Kundulan Appellooni, Samin vieressä, joka oli noussut rommitynnyrille. Joukossa oli hienohymyinen, nuori tohtori Caulen, joka aina varoi valkoisia housujaan ja nosteli nenäkakkuloitaan. Siinä oli kalastaja Asseri, luotsinvanhin, nuori kesätaiteilija leveine hatunlierineen ja maalista tahraantuneine sormineen sekä Tulli-Mikko, aina varova ja välttelevä, salapistävä ja vakoileva ilme pulleissa silmissä. Sam oli päivän kunniaksi pistänyt rintapieleensä Belgian valtiolta saamansa hopeamitalin, hän oli jo keikissä, vaikka hän tavallisesti kesti juoda paljon ja horjumatta. Mikko maisteli kuten tavallisesti varovammin. Kaatoiko hän salaa osan juomastaan maahan vai nauttiko hän etikkaa ennen juominkeja? Selvä hän vain oli. Mutta Sam oli päättänyt tehdä hänelle kepposet. Juomaveikot odottivat saunaa.

— No valehtelehan, Sam, hiukan niitä merirosvojuttujasi, sinä osaat, sinä!

— En minä koskaan valheita lykkää, paitsi silloin, kun minua huvittaa muita huvittaa!

Niin alkoi Sam. Kun minä olin siellä Kongossa, pippurirannikolla, niin juotiin ja syötiin kuten nytkin. Komendantti kysyi, tiedättekö, hyvät herrat, mitä olette syöneet. Apinan ja aasin lihaa! Hyi sun sulttaani ja hänen kolmesataa kaunista rouvaansa! Sinä päivänä me nielaisimme kuin hiilihangot olisivat kurkuissa kolisseet. Minulla oli siihen aikaan sellainen pieni penteleen neekeriprinsessa luonani ja se laittoi minulle ruokaa. Minä maksoin siitä neekerikuninkaalle lavemangin ja korkkiruuvin. Sillä tytöllä oli haju kuin virtahevolla, kaulalla ja nenässä kilisi kolmekymmentä norsunluuta. Niin, älkää naurako! Kyllä se on totta! Siitä nenärenkaasta minä kerran kuljetin kaunottaren neekerikylästä. Komendantti vain piirsi puukonkärjellä pari puumerkkiä bambumajamme ovikamaraan ja niin me olimme mies ja vaimo. Mutta kerran, kun minä rahtasin kulta- ja norsunluulastia pitkin Kongo-virtaa, niin minä ammuin mäeltä kaksikymmentä isoa norsua, jotka kihnuttivat kylkiään bambupuuta vastaan. Ne vierivät virtaan ja tukkivat meiltä tien. Silloin pensasaavikolta tuli tanssien hottentottilaisia, ne hyppivät rannalla kuin pienet paholaiset keihäät tanassa. Keihäiden kärjissä oli myrkylliset, pallomaiset kasvit. Minä ja kokkipoikani ammuimme niitä kuin kärpäsiä. Se neekerityttöni hyppäsi silloin virtaan ja sille tielle se jäi. Perskuta, mutta minä hieroin pian nenääni toisen neekeritytön nenää vastaan. Sellaista se on suuteleminen siellä pippurirannikolla. Tai keikutetaan kahdessa bambupuussa, kunnes latvat yhtyvät. Se on vapaata vihkimistä se, tuusan jeeveli sentään! Oli ne aikoja, oli ne. Mutta nyt minä olen kyllästynyt kaikkiin ja kaikenlaisiin naisiin. Perskuta! — Sam löi huutokauppanuijalla rommitynnyrin kanteen. — Tässä minä myyn huutokaupalla paljon vanhaa remua ja romua. Muistot, merimieskaskuni! Kolme vanhaa pankkoruplaa, eikö tarjota enempää! Tässä on vaimovainajani häähuntu ja myrttiseppele. Kymmenen ruplaa! Huit rumsis! Tässä vanha kompassi, joka aina näytti väärin, kun seilasin elämän mustalla merellä, tässä katkennut ankkuri, joka ei pohjannut vahvaa maakamaraa, tässä ravistunut ruumislaivani, hyrskyssä heiluvat sen purjeet repaleisina, sen punainen kokkapuu on usein törmännyt päin pimeitä salakareja ja viinivuoria. Ja tässä lopulta se sieluparka, aina arka, perskuta vieköön! Sitä ei huoli pirukaan! Sitä rataa on mennyt monta sataa, tietä leveätä ja kaitaa, monta liinaa ja paitaa, pitkin kaikkia meriä, sormuksia, kellonperiä! Sinä taaksesi vilkuva, pieni naissaatana, sinä olet kaiken haaverin syy, synti ja siunaus. Ja nyt saunaan! —

Kaikki tanssivat ympäri pöydän, joka kaatui ryskeellä maahan. Sitte marssivat he saunaan. Tulli-Mikko esteli ja lupasi tulla jälkeenpäin. Hän meni meren rantaan ja pesi kasvonsa selviytyäkseen. Kalastajatuvista olivat useat traaniöljylamput sammuneet mäkilöillä liivalahden toisella puolella. Yhdestä tuvasta tuikki vielä tulia, oven auetessa sieltä kuului viulun ja haitarin ääniä ja tanssitouhussa telmivien kenkien kolketta. Siellä vietettiin suntiopojan häitä. − Miehet olivat hihkuneet ja heilutelleet saunavihtojaan. He töytäsivät nyt ilkisenalastomina ja tiilenpunaisina saunasta ja alkoivat taas juoda. Tulli-Mikko hiipi nyt saunaan, hän asteli hiljaa lavolle ja alkoi hiljaa hikoilla. Lisää löylyä saadakseen hän kaatoi täysinäisen kiulun kiukaalle. Kuului aika pauke, muuri halkesi niin, että piipun syrjästä näkyi taivaalla tuikkivat tähdet. Sinivihreitä lieskoja leimahti kiukaalta. Ilman paine paiskasi Mikon lauteilta, hän oli aivan pökerryksissä ja huikeassa äkkihumalassa. Hän töytäsi hoiperrellen pihalle. Nurkan takana hohottivat juomaveikot, he miltei kantoivat hänet rommitynnyrille. Koko Mikon luonne paljastui pohjiaan myöten. Tämä salakähmäinen, hiljaisjuoppo alkoi nyt inisevällä saarnanuotilla pauhata saaren tapojen turmelusta vastaan, hän kun oli arvonsa tunteva kirkkoraadin jäsen. Mutta hän humaltui yhä enemmän. Kiukaalle heitetty, viinalla täytetty kiulu teki tehtävänsä. Hän alkoi soperrella sekavia sanoja, rivoja sutkauksia ja rääkytteli kuin alju varis säädyttömiä rekirenkutuksia. Kaikki hohottivat täyttä kurkkua ja kruunun-perämies takoi naurunkouristuksissaan tynnyrintapilla napaansa. Lopulta tupertui Tulli-Mikko ruohikkoon. Nenä oli punamullalla maalattu ja rinta pullonkuvilla tatuoitu. Ruumisvirttä veisaten kannettiin Mikko tyhjään sikolättiin. Ovelle maalattiin: Dässä maga yksi vanha tullimees, joka kannun ääreen kerran kuolla tees!

Mutta Sam vain jatkoi hullutuksiaan. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti lähteä häitä kuokkimaan suntion taloon. Rengit saivat vetää purjeet haapioon, hoilaten laulua:

Kaksitoista miestä meni mastoon, neljä oli pumpuss' kii, hurraa me nuoret meripoijat — —

kiipesivät toverukset alastomina haapioon.

Koko kylänranta kaikui naurusta ja laulusta. Rannan kohdalla pälkähti Samin päähän kiivetä mastoon. Haapio kallistui ja kaikki kellistyivät veteen. Rantaan uituaan loikkivat luotsit ja kalastajat koteihinsa, mutta Sam sekä tohtori Kurre Caulen kömpivät liivarannasta raskaassa sannassa kohden suntion tuvasta tulvivaa valoa. Äkkiä valkea sammui. Santatöyryllä näkyi pari varjoa. Hämärästä erottautui merimieslakin kiiltävä ankkuri sekä heiluvat nauhat. Vierellä vilahtivat naisten valkeat puserot. Saska se siellä Pirkon ja luotsintyttären seurassa tuli terhakkana ja iloisella tuulella. He olivat pujahtaneet kivisen kirkkoaidan sivuitse metsästä rakkauden polulta, siellä he olivat keinuneet ja sitte lähteneet suntiolle tanssimaan brissakkaa. Saska siinä Samin ohi kulkiessa huuteli hänelle: Pirkulas, tsuhna!

Samassa oli Sam yhtenä ryöppynä koholla merisotilaan kimpussa. Hän tömisti maata kuin raivoisa karhu, tarttui miestä rintakaulukseen sekä repi olkalaput. Saska kiristeli hampaitaan, veti revolverin taskustaan ja ampui ilmaan. Tytöt juoksivat kirkuen tiehensä, ja hääväki pysytteli loitommalla.

— Ryssän roisto, ammu vaan, tässä on rinta!

Ryssä vain kiroili ja kehui olleensa Jaapanin sodassa.

— Taisit saada siellä selkääsi, tahdotko lisää!

— Mine ei jummarra.

— Jos minun jälkiruokani sinulle maistuu, niin ool rait. Nai naikko, jos haluttaa!

— Sinu flikuska ei minu maatuska, tsuhna, tsuhna!

— Sanoppa se vielä kerran. — Sam tempasi revolverin ryssän kädestä ja heitti hänet töyryltä kauas liivaan. Se oli siihen aikaan, kun ryssä maahan tuli, ilkkui Sam. Vihdoin sai tohtori Samin ruotsia puhumalla taltutetuksi. Hän tolkkasi ryssälle jotain raportista ja sai Samin vihdoin huoneeseensa. Sillä välin oli ryssä löytänyt aseensa ja ampui yön pimeään kaikki panoksensa. Hänen toverinsa talutti hänet majakalle, matkalla hän yhä hoki ampuvansa kruunun-perämiehen.

Johnson ei rauhoittunut tohtorin kiikkutuolissa istuessaan. Hän muisti nähneensä jotain valkeata vaatetta liivan yllä leijuvassa hämärässä. Aivoissa välähti ja sisu oli kuohuksissa. Missä oli Pirkko, missä hän oli? Hän raivoili, saaren suuri, ahavoittunut jättiläinen. Onneton Otello ei mahtunut enää itseensä. Äkkiä hän nousi, juoksi ovesta melkein selkiintyneenä, mennä melkotti pitkin aallonmurtajaa. Viskautui veteen ja ui Kummelniemelle. Alakerrassa syttyi tuli lamppuun. Hän kiirehti huoneeseensa. Ensiksi hän näki, että vaimovainajan kuva oli viety. Pirkko oli sen mustasukkaisuudessaan vienyt. Vaikka Sam toisinaan hurjia näkyjä vieroessaan kavahti sen katseen kalseutta, mikä seurasi häntä lattialla kulkiessaan edestakaisin, niin hän sitä nyt kaipasi, kaipasi kuin entistä eloansa, perheonneaan ja rauhaansa rakkaudessa. Pirkko oli kostanut. Pirkko oli tämän tehnyt! Hän kompuroi alakertaan. Hän naputti oveen, ei avattu.

— Tuletko, Pirkko, hän kähisi.

— En tule, en voi, Pirkko vastasi pelokkaana.

— Sinun täytyy, Sam sähähti.

Silloin perämies väänsi kangella oven saranoiltaan. Hän astui huoneeseen ja tarttui Pirkkoa tukkaan. Senkin naissaatana, mikset sinä tule!

— Etkö tiedä, että minä olen sinulle raskaana, katso.

— Mi, mitä sopersi Sam.

— Niin, se häpeä nyt tuli minulle, anna minulle matkarahat, niin lähden Kanadaan. Minä en kestä tätä, minä tulen hulluksi tai myrkytän itseni, minä en kestä olla täällä sinun kanssasi.

— Mutta kestät kyllä juosta joutavan ryssän jälillä. Luuletko, etten tiedä, tunnusta pois!

— En tunnusta vaikka tappaisit. Renttu!

— Auta armias, älä sano rentuksi, huusi Sam hypähtäen ilmaan niin, että ikkunat helisivät. — Älä sano sitä toiste, muuten…

— Lyö vaan, ilkkui tyttö.

— En minä naista voi lyödä, mutta aittaan minä sinut telkeen. Siellä sinä olet tahtonut yösi maata. Kyllä minä syyn arvaan.

Pirkon kirkumisesta huolimatta perämies kantoi potkivan tytön kala-aittaan ja asetti kangen oven eteen.

Sen onnettoman illan jälkeen Sam Johnson alkoi juoda aivan hirveästi, hän joi viikkomääriä. Itse Pirkko toimitti hänelle nyt viinaa, varasteli paitoja ja liinoja Saskalle, kokosi salaa matkalaukkuihinsa kaikkia Samin vaimon peruja, koreita shaaleja ja koruompeluksia. Yön aikaan hän niitä kantoi Erika-tädin tupaan. Joka päivä hän kiusasi Samia, uhkasi käräjillä, haasteilla ja ruokkorahoilla, toisinaan hän oli hyväilevinhän ja säälivinään isoa jättiläistä, joka vähästä heltyi. Selvinpäin ollen Sam taas ärhenteli, Pirkko pilkkasi ja ärsytteli, heidän yhdyselämänsä oli muuttunut maalliseksi helvetiksi. Pirkko uhkasi saattaa sikiönsä tehottomaksi. Sam uskoi ja alkoi pelätä pahinta, lähestyvää rikosta ja häväistystä sekä valotonta vanhuutta. Ei, tästä elämästä täytyi tulla loppu! Eräänä iltana, kun Sam oli jo juonut itsensä miltei tiedottomaksi, Pirkko sai hänet pankin valtakirjalla allekirjoittamaan viidentuhannen markan suuruisen tunnusteen. Täten hän tuhlasi viimeiset, vaimonsa mukana pesään kertyneet säästönsä. Hän oli nyt köyhä mies. Hän heräsi kuin pahasta painajaisesta vielä hirveämpään todellisuuteen. Hän katui tyhmää tekoaan, mutta oli liian ylväs välittääkseen siitä Pirkolle tai saarelaisille. Ja siinä joulun tienoissa sitte Pirkko lähti, kun kruunun-perämies nuokkui torkuksissa leposohvallaan, puoleksi loppuunpalanut, kiinalainen piippu suussa. Tuli Pirkko kukkia kädessä kantaen ja teeskennellen, niiaten kuin olisi vielä ollut rippityttö. Sam purskahti itkuun, ei tytön tähden, vaan oman viheliäisen itsensä tähden, turhaan kulutetun, kurjan elämän tähden ja hirveän, yllättävän yksinäisyyden tähden. Hän katseli seinälle jälleen ilmestynyttä vaimonsa valokuvaa. Niin se katsoi vakavasti kuin kuoloansa aavistava, se katse tunkeutui hänen sielun sisimpäänsä, se nuhteli hiljaa, mutta ei tuominnut. Sellainen oli ollut vaimovainaja. Mutta Sam oli raiskannut rakkaimpansa muiston. Vihdoin hän nukahti.

Kun Sam aamulla heräsi, oli meri jäässä yltympäriinsä. Vain laivan jättämä jälki röykkiöjäineen osoittivat sen suunnan, jonne Pirkko oli kadonnut tuntemattomia vuosia ja vaiheita kohden. Sam Johsonin elämän tunnit olivat nyt kuin jääpirstaleita keskellä autiota, kohmettunutta merta. Hän ei toipunut. Sam Johnson alkoi kulkea kumarassa, muinoin kookas mies kulki nyt hartiat hytkähdellen, ja kädet vapisivat. Hän alkoi ränsistyä. Hän sai Amerikasta kirjeen, se oli täynnä teeskenneltyä rakkautta ja anteeksipyyntöä. Se rouva Montrealissa ei ollutkaan satamassa vastassa. Kaikki oli ollut petosta. Pirkko oli nyt jonkinlaisessa lastenkodissa, sai siivota kuin pahin palkkalainen, oli matkustanut Torontoon. Hän kärsi kurjuutta, nyt hän tiesi, kuinka kova maailma voi olla. Hän painelisi vaikka jalkaisin Samin luo Kummelniemelle, jos vain voisi. Aina hän oli Samilta saanut, nyt ei kukaan antanut mitään. Nyt olivat rahat lopussa, pyysi edes kymmentä markkaa. Ei penniäkään, kivahti Sam itsekseen ja löi nyrkillä pöytään. Kirjeen hän viskasi tuleen. Nyt jälkeenpäin hän sai tietää, miten Pirkko oli häntä petkuttanut ja häneltä varastanut. Pirkko oli röyhkeydessään piilottanut suosikkinsa ruokakonttoriinkin Samin syödessä päivällistä. Se lapsijuttukin oli ollut vain kieroa keksintöä ja kiristystä. Rautoihin se naikkonen olisi ollut saatava! Mutta kylläpähän se kaikkivaltias, ylimmäinen kirjanpitäjä taivaassa määräsi kullekin kohtalonsa. Kyllähän sen Pirkonkin kohtalon arvasi, olihan se jo näpistellyt lapsenakin. Sam huokasi ja rinta korisi. Hän nousi ja korjasi vaimonsa kultapuitteista kuvaa. Se oli siirtynyt hiukan vinoon.

Sam voimistui hiukan niistä ankarista iskuista, jotka olivat kohdanneet hänen hyvää sydäntään. Suorana, pää pystyssä kookkaampana muuta kansaa hän kulki taas kylillä välittämättä syrjäkatseiden ilakoivasta sävystä. Hän tukki mehevillä, läpi luiden ja munaskuiden tunkeutuvilla, salamantapaisilla sutkauksilla pilkkaajien suut. Pian hän oli taas kokkapuheiden ja kompien kuningas. Mister Sam Julius Johnson, ool rait, Djonson kävi kutsumassa tuttuja tupamiehiä ja naapureita kekkereihin, entisen elämänsä peijaisiin, kuten hän sanoi. Mutta ei niissä itkuvirsiä veisattaisi, repäisevä oli oleva meininki ja hurtti humoori, peli ja soitto, pilaileva puhe ja pamaus, perskuta pom! Sillä Sam, rehti repsi ja kautta Suomenlahden tunnettu herra kruunun-perämies aikoi nyt ottaa eron virastaan saatuaan eläkkeen. Hän muuttaisi saaresta, jossa oli niin monta iloa ja kovan onnen päivää viettänyt. Hän oli nyt tuuliajolla, hän sanoi, hän heittäisi ankkurinsa mereen ja ajelehtisi pois jotakin kaukaisen saaren satamaa kohti ilman kompassiakin. Sillä Jumalan sormi oli saanut sen kompassin epäkuntoon, sen neula pyöri ja osoitti kaikkiin ilmansuuntiin. Ehkä maapallon äärillä olisi jokin taivaan ennusmerkki, johon voisi vielä luottaa. Hän alkoi jo vanheta, hän tunsi sen. Ö män häs foolen ouvö bood! Kannen yli on mennyt mies merehen!

Pidot oli pidetty. Sam Julius Johnsonin juttu ei luistanut enää kuin ennen. Hän unohti usein kertomuksen langanpään, sekaantui ja turvautui lasiin, joka saattoi vyyhdin vain sotkuisemmaksi. Lopuksi hän istui kahden Kundulan Appelloonin kanssa ja tuijotti vaimonsa kuvaan.

— Tuijota, tuijota sinä vaan, puhui kruunun-perämies kuin itsekseen. — Niin, sinä olet usein nähnyt, mitä minä kurja olen tehnyt sinun vihkivuoteellasi, perskuta! Olinpa minä narri, repsi ja rakkari, perskuta pom! — Sam tarttui vanhaan kivääriinsä ja ampui akkunasta ilmaan.

— Hei, Appellooni, mikset sinä juo!

Sam tempasi pistimen käteensä. Sitä heiluttaen Appelloonin nenän edessä hän tanssi jotakin neekerien sotatanssia, hihkaisi ja lauloi räikeästi jotakin englantilaista merimieslaulua, ool rait, skol alle mand! — Niin! En man över bord, ool rait. Yks sinne toinen tänne! Miksi sinäkin, senkin saikkari ja vanha salasissi, tuijotat minuun kuin tulikärpänen tai Niilinvirran krokotiili. Sam Johnson on nyt hiprakassa, Kundulan Appellooni saa salaa kuljettaa mister Djonsonin johonkin hätäsatamaan taivaan Portkundaan portille, jossa pyhä Pietari, joka oli kalastaja hänkin, antaa meille luotsin ja potkun toiseen maailmaan itse isä Jumalan tykö, itse isä Jumalan tykö, aamen! — Sam tarttui kämmenellään Appelloonin pitkään partaan. Hän joutui aivan raivoihinsa. — Mitä sinä vielä tuijotat, tuusan jeeveli! Katsos tätä kuvaa. — Sam otti kuvan seinältä. — Eikös ollut kaunis kuin herttarouva ja Belgian kuningatar. Sano, että oli kaunis, muuten teen sinusta nuuskaa. — Sam yhä kiristi parrasta.

— Hellitä jo, hullu mies, kaunis se on.

— Niin — ja niin hellä ja höyli vaimoihminen, minulle se oli hellä ja hellä se oli meidän lehmälle, niin oli. Ja sillä oli korpletti pitempi kuin sinun pukinpartasi, se kesti kuin toppseilin köysi, totta totisesti. — Sam alkoi itkeä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen rosoista naamarustinkiaan: — Appellooni, kiva kaveri, anna anteeksi. Mister Djonson on hullu ja hullu se, joka hänet viisaaksi uskoo. — Sam kuukertui vuoteelle. Appellooni hiipi hiljaa huoneesta ja jätti hänet. Kruunun-perämiehen pää painui vasten yöpöytää. Jamaikkapullo kaatui lattialle ja neste vuoti lattiarakoa pitkin nurkkaan. Puoleksi palanut kiinalainen piippu putosi hänen hampaistansa. Johnson mörisi ja mutisi itsekseen.

Ja mister Julius Sam näki merkillisen unen. Hän oli purjehtivinaan Päiväntasaajalle isossa parkkilaivassa, jonka kaikki raakapurjeet olivat pullollaan. Kundulan Appellooni istui perää pitäen. Hänen partansa kasvoi kasvamistaan niin, että se ulottui peräkajuutan koijan kannen yli. Pitkin partaa kiipeili tulikärpäsiä, ja Appelloonilla oli silmät kuin mustekalalla. Johnson käveli kannella. Ihmeellinen oli se laiva. Kuta enemmän hän käveli, sitä mukaan laivakin piteni, kokka siirtyi yhä kauemmaksi, vaikka Johnson otti oikein jättiläisaskeleita. Ja purjeet pamisivat ja paukkuivat. Mastotkin pitenivät pilviin saakka, ja pian sitä seilattiinkin korkealla, pilvien päällä pitkin avaruuden merta, jossa hattarat olivat kuin pumpulisaaria ja luotoja. Tähdet tuikkivat kuin majakkatulet. Yhä korkeammalle kohosi laiva yli tähtien ja kuun. Kuun keskellä oli kultainen luukku kuin kanavan sulkuportti. Siitä sitä kohottiin yhä ihmeellisempiin ilmoihin, seitsemänteen taivaaseen. Siellä oli suuri majakanmuotoinen tuhattorninen, kupukattoinen merimieskirkko. Ja pyhä Pietari seisoi valkoisella poutapilvellä, jolle oli levitetty Amerikan tähtilippu.

— Mitä te etsitte? Pietari huusi.

— Kuka siellä on, kuului ääni kuin pitkäisen pauke pilven takaa.

— Herra, täällä on kaksi matkustavaista, Pietari vastasi.

— Täällä olen vain minä vaivainen syntinen mister Djonson ja Appellooni Suurviirin Suurkylästä ja Kundulan talosta. Meillä ei ole kompassia ja olemme eksyneet sumussa.

— Mitä te haette? Pietari kysyi.

— Me haemme luotsia hätäsatamaan.

— Tämä on juuri hätäsatama, Pietari virkkoi ja veteli partaansa, joka oli vielä pitempi kuin Appelloonin. Se oli hopeanhohtava, ja hiuksien yllä paistoi kuin kirkas kesäpäivä merellä.

— Olemme siis tulleet taivaan valtakunnan rajakaupunkiin. Meillä ei ole passia, mutta paperit on puhtaat. Tässä on lähtösataman kuitti rahtimaksuista. Me annamme meriselityksen.

— Hyvä, huusi taas ääni pilven takaa. Mister Djonson ja mister Absalon Mc Kundul, heittäkää ankkuri. Myrsky on jo tauonnut; Soutakaa hiljaa jollalla maihin, etteivät hyvät enkelit herää.

— Mutta mikäs kirotun käry se sieltä alhaalta nokkaani nousee? Tuntuu kuin Stuckmannin tupakka-aitta palaisi, Johnson huomautti.

— Helvetistä se nousee, pyhä Pietari sanoi.

— Entä nuo veijarien varjot alhaalla sekä balalaikan paholaissoitto?

— Siellä Tulli-Mikko ja puoskari Erika tanssivat pirunpolskaa rantanuotiolla.

— Onpas se ryssän helvetti, huusi Johnson. — Nyt minä näen. Ja Saska siknalisti istuu punainen paita päällään itse Pelsepuupin polvella, toisella polvella kököttää Pirkko kuin räkättirastas palavan rantauunin edessä. Kohta ne kai heitetään palavaan pätsiin.

— Niin heitetään, Pietari myönsi.

— Huh, huh, hohkasi Johnson, eikös teillä ole vettä, ihan korvani kuumenevat. Herra isä meidän ja niin edespäin, auta meitä. Perskuta, en enempää muista!

Samassa Sam heräsi ritinään ja rätinään. Aukaisi silmänsä. Huoneen toinen seinä ja oven nurkka leimahti tuleen. Sam heitti rautapuntarin ikkunasta, tulinen aalto leiskahti siitä katolle, huone täyttyi savulla. Johnson kopeloi eteensä, hoipersi ovelle, tuli tarttui hänen vaatteisiinsa. Hän nousi ja huitoi ja kompuroi alas kiviportaita, lankesi ja vyöryi pitkin pituuttaan alakerran ovelle. Hän ryömi pihalle, kiljahtaen hän kieriskeli ruohikossa. Tuli tuprusi sankkana ulos ikkunasta, mereltä tuiskahti tuuli ja pyyhkäisi lieskojen pyrstöt pitkin kattomalkaa. Pian oli koko rakennus ilmitulessa. Maassa kamppaili Johnson kuin karhu kuoleman kanssa. Rengit riensivät valelemaan vettä hänen ylitsensä. He kantoivat tiedottoman Johnsonin vanhan vajan kylkiäiseen. Tulikekäleet sinkoilivat tuulessa yli liivalahden, yli aallonmurtajantornin kylään saakka. Poroksi paloi koko rakennus. Ihmisiä liikkui vajan ympärillä. Mister Johnson veti viimeisiä henkäyksiään. Tohtori seisoi hänen edessään, kuulotorvella hän tunnusteli sydämen lyöntiä ja ravisti päätään. Hän asetti Samin kädet ristiin rinnalle ja sulki silmät. Sam Julius Johnsonia ei ollut enää, mister Sam Djonson oli päässyt hätäsatamaan hyvän isän Jumalan ja rajattoman ikuisuuden rannalle. Hänen huulensa olivat hymyssä ikäänkuin ne olisivat supisseet: Isä meidän ja niin edespäin, perskuta kun en muista sen enempää. Hänen allaan olisi pitänyt olla tähtilippu, yllään merikapteenin puku, rinnalla belgialainen Kongon kunniamerkki, vieressä piippu ja puteli sekä kädessä kompassi. Nyt hän makasi vanhalla niinimatolla, silakkatynnyreille asetetuilla laudoilla. — Meren laidan yli nousi juuri taivaan tulipalonpunainen kerä, se valaisi hiiltyviä raunioita. Kylkiäisen seinänraoista se pilkisti kruunun-perämiehen viinin, päivän ja pakkasen punertamiin poskipäihin ja kirjavaan komonenään.

Kukko kiekahti jo pihalla ja kanat alkoivat kopista päässeinä pöyhiä höyheniään pehmeässä, vielä lämpöisessä tuhassa.

JOUNA JA ASSERI

Meren saaressa asui kaksi kalastajaa, Jouna ja Asseri. Kummankin tupa seisoi kivisellä, harmaalla mäentöyryllä, vastatusten, mutkittelevan saarikujan alapäässä, josta näkyi kaistale sinistä merta, verkkovavetarha sekä kaljaasien mastonhuippuja. Kummallakin heillä oli oma vavetarhansa, kaljaasinsa ja rantansa. Ja rantaoikeus oli myös ammoisista ajoista heillä ollut. Minkä tuuli rantaan toi, se oli omistajan omaa, olivat ne sitten laivasta pudonneita lankkuja tai haaksihylyn kappaleita. Kuten molempien hyljekoiratkin, jotka aitan alla päivän helteessä lojuivat vaanien syrjäsilmällä toinentoisensa toimia, niin Jouna ja Asserikin kadehtivat ja kantoivat kaunaa, eritoten saita Jouna, joka tahallaan kulki repaleisiin vaatteisiin puettuna vaikuttaakseen köyhältä. Kummallakin oli säästöjä, enemmän ehkä sentään Jounalla, hän oli nuorempana käynyt Meemelissä ja Portkundaassa Viron puolella salakuljettajien yöttöretkillä, tuoden salaa maihin pumpulipaaleja, raakaa intialaista silkkiä ja Riianpalsamia. Jouna oli väärällä tavalla osannut kartuttaa säästöjään, niitä hän kätki kaikenlaisiin lokeroihin saunan ja aitan palkkien rakoihin. Ja niin oli hän kerran menettänyt osan omaisuuttaan saunanpalon kautta. Jouna himoitsi ja ahnehti Asserin aarteita, joita tällä kerrottiin olevan, mutta Asseri kätki kaikki säästönsä taitavammin tai vei ne rantakaupungin pankkiin. Jounasta saaressa tiedettiin, että hän joskus oli käynyt salaa kokemassa toisten verkkoja. Yhteisillä nuotanvedoilla he kävivät ulkoluodoilla, siellä heillä molemmilla oli oma kalasaunansa. Mutta aina Asseri sai isomman kalansaaliin, joko siksi, että hän paremmin tunsi ja tiesi kalan kutupaikat, tai siksi, että hän huolellisemmin kutoi ja paikkasi verkkonsa. Jouna oli toisinaan niin kiukustunut tällaisten matkojen jälkeen, että hän melkein itki. Mutta hän halveksikin kalastusta. Salakuljetus ja haaksirikkojen korjaaminen oli tuottavampaa. Siksi saaren miehet iltaisin pitkät kaukoputket käsissä tähystelivät taivaan rantoja. Kaikki saaressa odottivat haaksirikkoja, joiden korjaamisesta he hyötyisivät. Vanha merirosvon henki eli vielä heidän verissään heikontuneenakin. Ja tarinat kertoivat usein tuimista verisistä otteluista ja murhistakin aavalla merellä tai yksinäisillä luodoilla.

Jos Asseri muiden tietämättä nosti purjeensa haapioon, Jouna alkoi heti hauraammalla haahdellaan lähteä Asserin jälkiä seuraamaan. Jos Asseri lähti hyljekoiransa kanssa syksyllä hylkeenpyyntiin, niin Jouna seurasi jälessä, olalla vanha piilukkonsa. Sellainenkin sääntö oli saaressa, että jos hyljekyttä muun osuuskunnan nähden tappoi hylkeen, tulivat silminnäkijätkin osallisiksi saaliista. Mutta Asseri, hyvätuulinen, leikkisä ja lempeämpi mies, ehti aina saarten taitse edelle ja ampui muiden huomaamatta hylkeen. Asserilla oli parempi koira, sillä hän antoi sille parempaa ruokaa, vaikka hyljekoiria tavallisesti kidutettiin nälällä — pyytöä varten. Ne kulkivat kesäisin takkuisina ja vihaisina pitkin liivaa lentohiekkarannalla, siepaten silloin tällöin verkonsilmuista hailin tai kujista hylkeenluita etsien. Kun Asseri talvella lähti meren aavikolle pyyntiin, hänen hallinsa juoksi kaukana edellä, vainusi jo kaukaa hylkeen kuutin olinpaikan jään hangen alla, jonne sen emo jäähän reiän hengittämällä oli lumeen kaivanut poikaselleen lämpöisen suojan. Kun koira tuli reiän kohdalle, Asseri hyppäsi sauvansa varassa uitinreikään ja vangitsi siten elävänä kuutin. Sitoi sen sitten hyljerautoihin ja laski kuutin köydellä mereen, houkutteli siten emonkin rautoihin ja kiskoi saaliinsa hangelle, koiran ärhennellessä hylkeen kimpussa. Mutta Jouna epäonnistui usein tällaisissa hommissa. Hän kantoi alituista vihaa Asserille ja päätti keinolla millä hyvänsä viedä Asserilta onnen ja säästöt sekä salaiset kätköt. Suvussa oli vanhaa vihaa jo ennestäänkin. Kerrotiinpa, että Jounan taatin taati oli yhteisissä salakuljetusvehkeissä pettänyt Asserin mufan veljen. Taatin taati oli itse jäänyt Portkundaan Viron seprajuhliin, oli lastannut perunoilla jaalan, mutta salaa hän oli ruuman pohjalle kätkenyt kahvisäkkejä, joiden kuljetus oli kielletty. Mufan veli joutui ulkosaarella kiinni tullipetoksesta ja sai istua Viipurinlinnassa pari kuukautta. Rantakäräjillä kerrottiin usein tällaisia juttuja rohkeista kaappauksista, kaukaisista maista ja merimiesseikkailuista. Siihen aikaan kerrottiin Asserin taatin aitan oven olleen mahonkipuusta ja ovipielien norsunluusta, kerrottiinpa Asserin vaarin norjalaisen parkkilaivan kuolleelta kapteenilta ryöstäneen timanteilla koristetun kultakellon ja Sydneystä kuljetetun, korallisen, tähdenmuotoisen koristeen, jollaisia merimiehet tuovat tuliaisina omaisilleen.

Jouna ja Asseri miettivät näitä entisiä kultaisia aikoja, jolloin aarre oli aarteen ottajalla. Mutta nyt otti tullinuukkari suurimman osan merensaaliista. Salassa he toivoivat kuitenkin rajuja syysmyrskyjä ja haaksirikkoja. Jounan kerrottiin sunnuntaisin rukoilevan saaren vanhassa puukirkossa, jossa alttarin keskellä nousi saarnastuoli suurilla kompassikuvilla varustetulta seinäntaustalta. Hän jupisi jumalalleen: »Hyvä jumala, anna meille syys myrskyinen ja siunaa rantojamme runsailla haaksirikoilla.» Jouna näet puhui usein omiaan; sen tavan hän oli saanut ihmisiä karttelevassa, saidassa yksinäisyydessään.

Kerranpa sitte eräänä syysyönä, kun Jouna nukkui hiukan ränstyneessä rantahökkelissään olkikuvollaan ja homeisilla rievuillaan, jokin vihreä esine ajelehti juuri Asserin rantaan. Asseri oli unessa nähnyt ison laivan, joka hukkui merellä. Unettomana hän oli lähtenyt rantaan vaistonsa ja tapansa mukaan tarkastamaan kala-aittaansa, jonka erään lattiapalkin outo varas kerran oli kiskonut irti, kuljettaen Asserin lohitynnyrin yön pimeyteen. Asseri kulki pitkin rantakallioita, joilla kasvoi päivän paahtamaa kaakaonruskeaa merilevää. Siellä levän seassa oli kuun valossa kimmeltänyt vihreä, messingillä päärmätty merimieskirstu, minkä aalto oli mereltä etelänpuolesta maihin ajanut. Asseri ilostui, meni aittaansa, otti sorkkarautansa ja avasi kirstun. Kirstun pohjalla kilisi ja kulisi kirkkaita kultakolikoita, oli siellä guldeneja, puntia ja taaloja, merikortti sekä meriselitys ja hollantilaisen merikapteenin viimeinen kirje vaimolleen Rotterdamiin. Asseri vilkui ympärilleen. Kylä oli umpikuljuisen pimeä, ei edes pieni kitupiikkikään tuikkinut saidan Jounan mökistä. Asseri kantoi kirstun haapioonsa, kääri villavaatteella hangat ja aironlehdet sekä meloi hiljaa pitkin rantoja maan taakse, saaren korkean vuoren läntiselle puolelle. Hän kätki aarteensa erääseen koluiseen rantaluolaan, korkean, puoleksi irtonaisen kallion alle.

Seuraavina päivinä iltahämärissä Asseri usein poikkesi metsään kierrellen kätköpaikalleen. Tämä alkoi ihmetyttää Jounaa. Jouna alkoi epäillä Asserin salahommia. Kun hän uteli asiaa Asserilta, niin tämä selitti vain hakevansa vuorenrotkoista lehmäänsä, joka jäkälesammalta etsiessään oli eksynyt. Asia oli kuitenkin niin, että Asseri itse oli jälkiään peittääkseen ajanut lehmänsä kauemmas saaren sisälammikon taakse pykäläisten, rotkoisten vuorien peittoon. Eipä Asserin vaimokaan aavistanut mitään. Asseri kävi kätköpaikallaan, ihaili ja laski rahojaan. Mutta pian Jouna alkoi seurata salaa ja kaukaa Asserin jälkiä. Pensaissa piillen, paasien taakse kyyristyen ja töppösillään hiipien onnistui hänen vihdoin löytää Asserin kätköpaikka. Hän ei voinut voittaa saalinhimoaan, hän otti kultarahan silloin tällöin ja kätki sen Asserin ajoverkoilla ollessa aittansa salaisiin piilopaikkoihin. Usein hän varjostimella varustetun kitupiikkinsä valossa kävi tarkastelemassa koreita kultarahoja. Hän paadutti omaatuntoaan sillä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus ottaa Asserilta kuin Asserillakin ottaessaan kuolleen haaksirikkoutuneen kapteenin kirstun. Ehkäpä kirstu olikin ajelehtinut Jounan ranta-alalle, ja jos tullihuntti olisi saanut vihiä löydöstä, niin tokko Jouna tai Asserikaan olisi saanut saaliista kiesuksen killinkiäkään. Niin mietti Jouna ja kulki yhä useammin metsässä Asserin kätköpaikalla ja kähvelsi kourallisen silloin tällöin. Mutta pian alkoi Asseri huomata rahojen katoavan. Hän oli kalamatkoilta palattuaan nähnyt Jounan toisinaan hiipivän metsästä kylään. Hän alkoi epäillä Jounaa varkaaksi.

Kun rahoja yhä enemmän alkoi kadota, hän mietti kostoa, ja vähitellen syntyi hänen mielessään sukkela ajatus. Eräänä päivänä hän kutsui kesteihin kaikki saaren naapurimiehet, myös Jounan, joka ei ollut käynyt talossa moneen vuoteen. Asseri kantoi kannuja kellarista, hoputti ja juotti sekä kehoitti pistämään kipparinkermaa kuppeihin. Muiden kiskoessa »partakyynäriä» hän kaatoi kuppinsa sisällön kannuun tai pistäytyi juomassa etikkaa pysyäkseen selvänä. Pian juopuivatkin miehet ja Jouna ahmi saituudessaan enemmänkin. Asseri teeskenteli humaltunutta, riehui, rähisi, löi nyrkkiä pöytään ja kehaisi:

— Niin, minulla on rahaa kuin roskaa, ja minulla on kätköpaikka metsässä.

Jouna hätkähti ja kätki kasvonsa kannun taakse.

— Niin on, kautta Kalifornian! Siitä kätköstä ei tiedä kukaan, ei edes
Jounakaan, vaikka se aina kärkkyilee kintereilläni.

Jouna höpisi hämillään:

— Mitäpäs minä, mitäpäs minä, sinun kätköistäsi…

Sitte Asseri oli kuiskaavinaan erään pöytänaapurin korvaan. Hän kuiskasi niin äänekkäästi, että sen Jounakin kuuli:

— Ja minä kerron sen hiljaa. Viime yönä löysin merenrannalta pullon täynnä espanjalaisia seteleitä. Joku laiva suolalasteineen Cadizista on kai haaksirikkoutunut! Mutta älä virka, veikkonen, tätä kellekään!

Jouna jäi suu auki tuijottamaan. Hän katui kähvellyksiään. Nyt Asseri huomaisi jonkun käyneen kätköpaikalla eikä piilottaisikaan uutta löytöään vanhaan paikkaan. Jounassa välähti äkkiä kavala ajatus saada tämäkin löytö. Hän veisi jo tänä yönä entiset ryöstönsä kätköpaikkaan. Asseri ei huomaisi mitään, piilottaisi setelipullonsa samaan paikkaan, ja niin saisi Jouna koko saaliin, oikean Pietarin-saaliin. Sitte hän kevään tullen purjehtisi mantereelle sukulaissaarelleen elääkseen loppuikänsä oikein ruhtinaiksi. Illan tullen hiipi Jouna joukosta aittaansa. Hän ei uskaltanut sytyttää kitupiikkiänsä, hän kopeloi hiukan huipperissapäin pimeässä ja sulloi taskuihinsa joukon kolikoita, niitä erikoisesti tarkastamatta. Siten hän sekoitti joukkoon omia vanhoja säästöjään. Mitäpäs niistä, saisihan hän nyt kokonaisen aarteen. Taskut täynnä kolikoita hän hiipi nyt metsään ja kätki rahat rotkon rakoon. Mutta Asseri oli toisella silmällään seurannut Jounan liikkeitä. Kun vieraat olivat poistuneet, hän hiipi aitan taakse väijyksiin. Ja kun Jouna palasi metsästä, Asseri kulki kiertoteitse kätköpaikalle ja kantoi kotiin kaikki rahansa, jopa Jounankin. Jounan säästöt hän päätti lahjoittaa saaren vanhoille merimiehille.

Seuraavina päivinä Jouna oli surkean ja happamen näköinen. Mutta Asseri kulki hyvätuulisena saaren kujaa, nauroi ja siveli sepelikaulapartaansa haroen ja heitti aina jonkin kompasanan vanhalle Jouna-saiturille, joka harmaana hapuili ja hamuili huoneessaan, imeskellen vanhaa, kulunutta, inisevää keisarinsaunapiippuaan pistellen siihen ryssänlehtiä ja tieltä noukkimiaan sikarinpätkiä. Ja Jouna alkoi vältellä saaren väkeä. Hän suri mennyttä säästö-osaansa. Harvoin hän kävi kalassa. Hän ei sietänyt miesten pistopuheita kätketyistä kultarahoista. Hän alkoi aavistaa, että Asseri oli tehnyt hänelle kurjat kepposet. Hän kulkisi näin ollen kuin variksenpelätin koko ikänsä tässä surkeassa saaressa pilkattuna, kulkisi kuin piesty kulkurihyljekoira, jolle ohikulkijat luun asemesta heittelevät vain pieniä, pistäviä kiviä. Hän päätti jättää saaren.

Ja keväällä hän möikin mökkinsä ja tavaransa, pystytti purjeet haapionsa mastoon ja purjehti sukulaissaareen. Asseri seisoi kalliolla ja katseli kauan hymysuin hänen lähtöänsä.

ANTSETÄ JA HARMAAHYLJE

Vanha Antsetä ja hänen iäkäs hyljekoiransa olivat erottamattomia ystäviä. Antsetä asui vanhassa kalasaunassa meren kallion kyljessä. Takkuinen hän oli, pää kuin haahkanpesä ja kulmakarvat törröttivät niinkuin ahvenruohot. Ja hyljekoira Hurri, takkuinen, pörröinen oli sekin. Päivisin se lojui saunan alla muristen unissaan, iltaisin se vielä jaksoi tapella muiden saarikoirien kanssa kalastajakyläkujassa. Ja silloin kajahteli haukunta kallioilta kallioille kiiriskellen avonaiselle merelle ja läheiselle hyljeluodolle.

Ja vanha Antsetä lepäsi saunalavollaan ja mietti. Mietti yksinäistä elämäänsä. — Vaimo oli kuollut, pojat maailman merillä. Hänellä oli vain yksi kiihkeä, kuluttava ajatus. Hänen nuorin poikansa oli tullut meriltä, yhdessä olivat olleet kalastamassa, hylkeitä ampumassa. Kerran talvella oli poika hukkunut hypätessään hylkeen uitinreikään. Se harmaahylje, kalastajan vanha vihollinen, ei ollut tarttunut hyljerautoihin. Oliko pojan hyljekeihäs, jonka varassa hän hyppäsi reikään, luikahtanut? Mene ja tiedä, tapauksessa oli varmaan taikaa. Se vanha hylje oli varmaan vietellyt pojan jään alle, se kuningashylje, meren hiisi ja hirviö. Aina se vain vältti vaaran, ei tarttunut koukkuun. Se oli jo vuosikausia ulvonut syysöisin siinä luotonsa kupeella. Se se juuri repi Antsedän parhaat verkot. Niitä sai sitte vaari verkonkäpy kädessä vanhan haaksirikkoutuneen kajuuttakellon naksaessa, pienen, vaivaisen lampun ääressä korjailla ja paikkailla. Se hylje, se hylje söi suuhunsa talven kalavarat. Mutta tänä talvena, kun jo helmikuukin oli käsissä, saisi se vanha paholainen, itse meren paha pelsepuupi ja ilmestyskirjan peto, rangaistuksen rikoksestaan.

Antsetä nousi ja haki nurkasta hyljeraudat. Hän alkoi niitä kovasimella hieroa teräviksi. Noihinpa sarviin kun saatanan sikiö, hylkyhuntti tarttuu, niin eipäs heltiä, eipäs! Hän tutki köyttä, jonka hän oli syksyllä paksuksi punonut ja tervannut. Kyllä se kesti. Vaari venytteli käsissään köyttä ja vanhat, vielä vahvat käsivarret jännittyivät jäykiksi. Kyllä oli vaarissa vielä voimaa! Kas noin, noin hän kiskoisi hylkeen piilopaikastaan jäälle. Ja hän kiusaisi sitä, kiduttaisi sitä. Antaisi terävien piikkien pistää raskasta ruumista ja sitte iskisi hän tuuralla ihan silmien väliin niin, että vietävän viikset lakkaisivat liikkumasta ja nuo pienet, pippurinväriset silmät sammuisivat. Kosto olisi tehty, meren vanha kosto vanhalle vihamiehelle, joka oli vienyt hänen rakkaimpansa, hänen poikansa.

Vaari muisti usein saunassa nukkuessaan sen saman sekavan näyn. Hän näki poikansa hiihtävän merenselkää luodolle, pyssy olalla. Ja Hurri edellä, kippurahäntä vinosti heiluen, käpälien tassuttaessa meren jäisellä, aavalla hangella. Tuuli oli luodolta puhaltava, vastainen, joten se hylkeen yletys ei voinut haistaa hänen hikeään. Jo puolen kilometrin päässä Hurri haisteli ja inisi. Se juoksi edelleen ja seisahtui hiljaa pienen lumitöyryn kohdalle. Siihen kohtaan oli hylje, se helvetin hurtta, puhaltanut jäähän hengitysreiän, oli partareiästä noussut jäälle sekä kaivellut jään ja hangen väliin pikkukammioita, johon se kantoi pienen poikasensa. Siellä kammiossaan se kuutti oli tepastellut ja telminyt. Sitä se Hurri tarkalla vainullaan haisteli. Ja hänen poikansa hiipii hiljaa liotusreiälle, suksisauvansa varassa hän hyppää aukkoon, jonka hän ruumiillaan täyttää. Kuutti on nyt vangittuna, se ei pääse mereen luiskahtamaan. Poika kiinnittää jo hyljerautaa kuutin ruumiin ympärille laskeakseen sen mereen sekä vietelläkseen emonkin rautoihin. Sillä äidinrakkaus pakottaisi sen pelastamaan poikasensa. Sekin tarttuisi koukkuun. Vihdoinkin, vihdoinkin vanha, viisas hylje joutuisi ansaittuun ansaan. Hengellään saisi se maksaa monet talviset vaivat ja särpimettömät, kalattomat, ikävät illat. Saisi korvata karvallaan köyhän kalastajan kaikki vahingot. Ja Hurri saisi hylkeen rehevää rasvaa, oikeata koiraparatiisin parasta himoruokaa. Hurri ärhenteli siinä henkireiän ääressä niskakarvat pystyssä, raisuna ja raivoissaan, kun Antsetä saapui siihen hengästyneenä. Poika kuljetti jo kuuttia veden alla. Jo tarttui, hän huusi. Mutta silloin! Oi, sinä mittaamaton meri ja ankara avaruuden taivas! Oi, Jumala, miksis tämän teit! Tai painiskeliko silloin paholainen vedessä? Iso hylje-emo viiletteli vihaisena veden alla. Vaari ihan näki sen sähköiset silmät, saatanan silmät. Ja sen eturäpylät kapertuivat kuin kahmaukseen, kuoleman syleilyyn. Niin silloin, oi, taivas, sitä surkeata hetkeä, sitä kurjan elämän onnettominta takaiskua. Suksikeihäs taittui ja hänen poikansa vaipui jään alle. Vaari näki vain sammuvan, särkyneen katseen ja käden, joka viittilöi kuin hyvästiksi, haruili ja haipui poreilevaan, mustaan veteen. Mutta harmaanhylkeen paksu selkä vilahti vedessä. Se nousi ihan reiän alle ikäänkuin ilkkuakseen. Se ihan irvisteli, ikäänkuin se olisi tahtonut ulvoa ukolle: Kas noin nyt kävi, kurja, kirottu mies! Sinun poikasi tahtoi riistää minun poikaseni, minun kauniin, korean, silkkipehmoisen, keltaisen kuuttini. Mutta minä olin voimakkaampi. Nyt minä vuorostani vien sinun poikasi. Varo toiste tänne tulemasta minun vanavesilleni, sillä täällä minä olen käskijä ja kuningas. Ja niin se sitten sukelsi se hylje syvyyksiin. Hurrikin oli vaiti ja ihmeissään. Raskaasti huokaillen asteli Antsetä kotirannalle, se oli hänen elämänsä Golgatankulku kärsimyksen tiellä. Ilmestyksen peto oli voittanut.

Mutta vielä kerran vaari voittaisi sen harmaanhylkeen, sitä varten hän oli varustautunut jo koko syksyn. Hän kostaisi kolminkertaisesti poikansa surman hamaan viime hetkeensä. Näitä näkyjään ja murheellisia muistojaan Antsetä nyt mielessään kairamoi valvoessaan yksin yöllä saunanlavolla levätessään.

Hän oli nyt tekoonsa valmis, pian hän lähtisi ulkoluodolle Hurri mukanaan, hyljeraudat olalla, mielessä sammumaton viha ja koston ilo. Antsetä käännähteli, kääri lammasnahkapeitteensä tiukemmin raihnaisen ruhonsa ympärille ja nukahti vihdoin. Hurri saunan alla murisi kirpuille, jotka peuhasivat sen paksussa turkissa.

* * * * *

Siinä kynttelinpäivän aamuna Antsetä sitte Hurrin seuraamana läksi hylkeenpyyntiretkelleen vetäen pientä kelkkaa. Siinä oli tuura, hyljeraudat sekä eväshyljereppu.

Hylje-emo se nytkin oli samaan ulkoluodon laitaan laittanut lumikamarit kuutilleen. Hylje kävi tavantakaa hengittämässä ilmaa reiässä ja katseli päivän kilo katseessaan poikasensa temmellystä jään reunalla. Ahtojäitä oli rannoilla, koko merenulapan valkoinen lumivaippa kimmelsi huurrekiteineen, ja eteläisellä taivaanrannalla kaarteli kullankellervä, hieno juova, minkä väri muistutti nuoren kuutin silkinkimmeltävää karvaa. Ulkona merellä oli pystytetty jäälle kangastelttoja, sillä siellä saarelaiset harjoittivat talvikalastustaan. Näkyi mustia pilkkuja, ne liikkuivat mantereelle päin. Ne olivat kalakuormahevosia, joita raasulit, kalanostajat, ohjasivat mannermerisatamiin.

Jo kaukaa Hurri haisteli irvet ikenissä ilmaa ja läksi juoksemaan pystykorvat pystyssä ja kippurahännän heiluessa. Antsetä kiiruhti vanhoja askeleitaan. Hänen murtunut ja surullinen sydämensä hakkasi nyt kiukusta ja kiihkosta kumeammin niinkuin hänen kajuuttakellonsakin, kun se oli saanut jonkin hullunkurisen päähänpiston jättäessään ajan mittaamisen oman onnen varaan.

Niin, nyt oli tullut tilinteon hetki!

Yhä läheni Antsetä ulkoluotoa. Tuuli oli vastainen, niin ettei hylje voinut haistaa hänen tuloaan. Hän hiiviskeli nyt hiljemmin, ikäänkuin hiihtäen. Koira oli häntää heiluttaen seisahtunut aivan reiän kohdalle. Nyt vaari tiesi piilopaikan. Hän kouhkoili varovasti kuin haroen reiälle. Äkkiä hän hyppäisi reikään ja antaisi kuoliniskun, kuten hylje oli vietellyt hänen poikansa tarttuessaan hänen koipeensa luullen häntä ehkä omaksi poikasekseen, uittaessaan häntä väkevillä räpylöillään ja torahampaillaan syviin syväreihin. Sellaisia tarinoita tiesivät vanhat vaarit kertoa jo entisiltäkin ajoilta. Mutta tämä hylje se oli oikea päärosvo, koko saarikunnan kirous ja kauhistus. Se oli noiduttu, sitä ei mikään hyljekytän piilukkoluoti ollut tavannut. Aina se oli osannut oikealla hetkellä soljahtaa käsistä. Mutta nyt ei vaari hellittäisi, ennenkuin hänen poikansa surma oli saanut sovituksen. Vaari kirosi hiljaa itsekseen ikäänkuin voimia kootakseen. Hän ei säälistä nyt kietoisi koukkua kuutin ruumiin ympäri, vaan hän antaisi koukunkärjen tunkeutua kylkeen, niin että musta merivesi vertyisi. Vaari suoristautui pitkin pituuttaan, asetti sauvaskeihään poikkiteloin rintaansa vasten, tuura toisessa kädessä pudota polskahti hän reikään kainaloltaan myöten. Kuutti inisi ja juoksenteli pitkin lumilinnansa komeroita. Vaari tavoitti sen, pisti koukun kylkeen. Se parahti ja ulvahti hetken kuin haavoittunut koira. Vaari nousi vaivaloisesti jäälle. Hän upotti nyt kuutin köyden varassa mereen ja kuljetti sitä edestakaisin. Hän antoi köyden lipua syvemmälle. Siellä syväreissä ei hylje-emo huomaisi näitä helvetin vietteleviä vehkeitä. Sinne syvälle se oli vietellyt hänen poikansa. Nyt se itse tarttuisi virittämäänsä ansaan. Sen äidinhellyys sokaisisi sen viekkaan vaiston. Ja Antsetä tiesi, ettei hylje-emo mitään pelkää, silloin kun sen poikanen on hengenvaarassa tai kun sillä ei ole pakomahdollisuutta sulaan veteen. Silloin se saa eloa ja rohkeutta ja voimaa, vaikka se kesän poutaisella säällä on meren laiskin elukka. Makailee vain ja nukkuu soluen selällään, antaen merivirran itseään kuljetella. Eikä herää, vaikka kaljaasi kulkee aivan sen pölkynpäätä muistuttavan pään ohitse.

Vaari tunnusteli. Jo oli emo tarttunut koukkuun kiskoessaan kainaloonsa kuuttiaan. Raskas se oli kuin syntisäkki, painava kuin paholaisen verkon pohjakivi. Kaikilla voimillaan vaari kiskoi. Hylje harasi vastaan niin paljon kuin se ikinä ennätti. Se oli hyvin tottunut vellomaan omassa vesivaltakunnassaan. Se meloi ja potki vimmatusti, niin että Antsedän täytyi panna ihan hartiavoimat liikkeelle. Viimein se alkoi kiertää huimalla vauhdilla ympäri henkireikää. Vaari vain yhä kiristi tuuma tuumalta nyöriä lyhyemmäksi. Ja vesi alkoi jo myllätä henkireiässä kuin kosken kurimuksen pyörteessä. Lyö, lyö! käski käsi ja sydän säesti: lyö, lyö! Ja Antsetä iski sitä tuurallaan selkään. Tuura kimposi hylkeen rasvaisesta nahasta. Yhä vaari iski, mutta hylje vain kiemurteli jään alla. Antsetä pelkäsi iskevänsä köyteen sekä katkaisevansa sen. Mutta vihdoin hän osasi, vaikkei isku sattunutkaan heikkoon kohtaan. Hylje uupui hetkeksi. Nyt vaari riuhtaisi, kiristi hampaitaan, päästeli kidastaan kaameita kiroja, painoi ja puhkui, ponnahti ja jäykisti sääriään. Koira haukkui täyttä kurkkua reiän reunalla, niin että punainen kitalaki hohti päivänpaisteessa. Vahvalla, tahtoperäisellä tempauksella hän ponnahutti ja pakotti emon nousemaan. Ja hän sai sen jäänreunalta hangelle. Siihen se mätkähti. Torahammas irvisteli hänelle ja sen mustat pippurinsilmät ihan säkenöivät vihaista sisua ja sähköä. Vaari luuli näkevänsä ihan saatanan silmän ja väristys kävi hänessä. Mutta pian toipui iskusta hylje-emo. Se näki vierellään kurjan poikasensa, joka kiemurteli henkihieverissä. Veri tahrasi kuuraisen hangen, kuutti kitisi hyljeraudan puristamana. Silloin hylje liikahti. Sen valtasi äkkiraivo, puolustushimo ja villi vihanpuuska. Se tahtoi viimeiseen saakka puolustaa ja pelastaa poikasensa tuon vanhan vihollisen, ihmispedon julmista käsistä. Sen katse vaani salaa, se väijyi kuin äkkisalaman singahtaessa myrskypilven alta. Vain toinen räpylä oli tarttunut koukkuun. Ja niin se ilkeästi irvistellen riuhtautui irti. Se oli temmottu, riivattu se meren helvetinkoira. Ei siihen taika eikä tauti pystynyt. Kuten murhamiesvanki kalisti se kahleensa jäälle. Vaari peräytyi askelen, kalpeni ja tarttui tuuraansa. Mutta silloin harmaahylje ponnahti pystyyn pitkin pituuttaan, se sai aivan muodottoman möhkälehahmon ja sen musta pölkkypää kohosi vaarin haahkanpesäpäätä korkeammalle. Se ikäänkuin käveli kohti vaaria. Se oli kuin joku alku-ajan jättiläislisko, hurja hirviö-aave alkuvaistossaan. Antsetä hoiperteli. Hurri vimmattuna ärhenteli hylkeen kimpussa purren sitä purstoon, mutta hylje ei siitä väistynyt, sillä se oli aivan sokea, kostonsairas ja suunniltaan. Se heittäytyi nyt koko lyijynraskaalla painollaan vasten Antsedän rintaa ja painoi hänet hangelle. Vaari läähätti ja koetti tuuralla pistää sen kurkkuun. Yhä tiukemmin puristautui vaari hylkeen alle, hän tukehtui tukehtumistaan. Viimeisillä voimillaan työnteli hän tuuran hylkeen kurkkuun, joka korahti. Niljainen hylkeenrasva tahrasi hänen kasvonsa ja hänen huulensa. Hän ei voinut huutaa. Kuin luja liharengas kiertyi koko ruumiin ympärille, rintaa ahdisti ja hengitys kävi heikoksi. Vaari työnteli, työnteli tuuraa. Salaman valaisemissa aivokuvissa välähti esiin hänen koko elämänsä, hänen lapsuutensa saaren suloisilla rannoilla, miehuuden aika vierailla merillä ja kaukaisissa seikkailurikkaissa satamissa, vanhuuden vaikeat päivät kotisaaressa, monet hyljeretket ja kalamatkat, pojan kurja kuolonkamppailu tämän saman hurjan hirviön kanssa. Eikö apua missään, eikö kukaan merenjäällä huomannut, kuinka hän yksin taivasalla vaalean, aamuisen kuun kuultaessa ahtojäiden ja pitkien lumivalkoisten pilvien yllä kamppaili viimeisiä otteitaan. Hänen kätensä herpaantuivat, hengitys kävi harvemmaksi, hänen vanhat voimansa väsyivät. Mutta hyljekin alkoi väsyä, tuurankärki oli jo sattunut syvemmälle, räpylät heltisivät ja sen pursto kävi liikkumattomaksi. Vaarin pää retkahti taaksepäin. — Hän ajatteli, että kajuuttakello jäisi nyt vetämättä, eilen hän oli mietteissään asettanut sen tuntia edelle, että ehtisi ajoissa perille. Nyt se kello yksin naksuttaisi tuvassa, enkelinkuvan alla, jonka vieressä oli pojan Sydneystä tuoma korallinen tähtikuva sekä sitte lause: sopu, rauha, ompi kodin kaunistus. Niin, sopu, rauha, rauha! Nyt hän pääsisi rauhaan, sinne rakkaan poikansa luo Aaprahamin ja taivaallisen isän helmaan. Vai oliko tämä kaikki vain syysöistä unta myrskynenteen edellä, kun painajainen, se vanha vastustaja rinnasta purija painosti… Se ennusti aina haaksirikkoja… Kerran se myrsky oli ajanut pienen merimieskirstun hänen mökkinsä rannalle. Nyt se näytti — ruumiskirstulta. Vaarin silmissä kaikki musteni — hän näki äitinsä kalpeat, lempeät kasvot. Silmä sammui, hän oli poissa —.

Kun talvikalastajat iltapäivällä kuormineen siitä ohi ajoivat, vaari makasi verisellä hangella, vieressä hylje ja kuutti. Hurri lojui kuono Antsedän vaarin rinnalla, huokasi ja katseli itsepintaisesti kuun kalpeata reunaa.

KIDUTTAJAT

Syrjässä saaristokylässä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat ilman opastusta ja ohjausta. Kun isä ei voinut pitää niitä kurissa, hän nai erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren, jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan luumulastineen kauas vieraille maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa veljeänsä.

Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia, ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi. Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja sydämellinen, samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä Matsas ja Jyrki onkivat venevalkamassa.

— Minä olen jo tähän väsynyt, sanoi Matsas.

— Niin olen minäkin, sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä kellui kuolleita kaloja.

— Katsos tiiroja, huudahti Matsas, nyt minä keksin jotain uutta!

— Nehän kirkuvat kuin pienet lapset, sanoi. Jyrki.

— Ne kirkuvat niinkuin meidän hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enää lapsia, sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.

— Me olemme jo aikamiehiä, matki Jyrki.

— Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha, sähähti Matsas.

— Niin minäkin, en välitä mistään, sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä. Hän katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.

— Ongitaan tiiroja! huudahti Matsas.

— En minä, sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt sitä, mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.

— Mikäs mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt nauravat sinulle.

— Ongitaan vaan! sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän hailin ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylväästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi hailin ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet välkkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä. Sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli ilmassa, tempasi Matsas ja kirkaisi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, se tempoutui taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas kiskoi kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahautui kyljelleen. Kauniit, teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.

— Pahuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki! huusi Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys… nykäys… kuolema… naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras ystävällinen taidemaalari, jolla oli leveälierinen hattu päässään, oli nähnyt koko kamalan näyn — liian myöhään.

— Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen! — Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin. Seurauksena tästä oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti maailmalle viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle. Madli tuli pihalle, sitte he istuivat kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas, hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»

— Lupaan, sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle. Hänen rintansa sykki ehkä sillä kertaa rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitte he erosivat.

* * * * *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä kolkommalta. Kerran oli Jyriltä tullut kirje jostakin ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat toisistaan, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet luotua sanaa toisilleen moneen päivään. Vain ruoka-aikoina he yhtyivät, mutisivat jonkin sanan toisilleen. Ja jos he joskus elostuivat, niin he kiihtyivät sanomaan toisilleen pahoja sanoja, jotka iäksi syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukkeli kävi yhä useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen ja kuljeskelevien souvarien seuroissa. Päivät hän nukkui ja vaimo perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enää myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta he pönkittivät huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa. Vuodet tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

— Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne heti säästökirja!

— Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi? kysyi vaimo kalveten ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä säästökirjaansa.

— Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi vuoksi, sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin että vesi kohisi yli haapion laidan.

— Hyvä kiesus, sinä tapat minut!

— Anna hyvällä!

— En hyvällä enkä pahalla, kirkui vaimo.

— No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat! sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten, matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta. Vihdoin hän sai sen voimakkaalla tempauksella irti. Säästöpankkikirja kädessään hän kiidätti yli vihreän, vihaisen meren. — Kalamarkkinoilla hän möi polkuhinnasta kalansa, nosti pankista rahat. — Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan hän oli höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin kaataen puita kuin heinää. Samana yönä norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä ei kukaan saanut unta silmiinsä. Majakanvartijat olivat nähneet jotain liikkuvan Lokkiluodolla, sitte koko luoto oli ikäänkuin vaipunut veden alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky? Siitä eivät vanhat vartijat koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalaisin.

* * * * *

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan. Hän hummasi kuin hullu souvarien ja hurjien houkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, hän oli Lokkiluodolla näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. — »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.

* * * * *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, he kertoivat ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin. — Hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran hän oli löytänyt kultakimpaleen, pääkallonsuuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikasta, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia, ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashinomistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän aikoi nyt palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa. Hän oli kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyristä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen. Sitten hän muisti lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne vanhat merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. — Nyt erotti hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.

* * * * *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan, ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja, ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, Öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana; vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahaenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamoiltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämötti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut enää sielua. Se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enää täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enää koskaan palaisi. Ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahduttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin hän kuuli askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä. Savuke riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt Jyrki näki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka kaikki oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitte tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila.

* * * * *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieraimissaan tuoreen, suolaisen viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva. Sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan hän vielä nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä, kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensikin yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle? Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli. Jyristä tuntui, ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän!» kuuli hän korvissaan veljensä äänen. Hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, painoi kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitte purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut enää koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristalli-lattia, jolla hyppelehtii tuhansia tuliläikkiä.

* * * * *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta satamaan, ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

— Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen olet sinä, koska olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.

— Isabella! vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, älä heitä niille enää mitään.

— Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensikerran sinun kotimaasi rantamalle.

— Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!

— Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?

— Isabella… sinä et tiedä… niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää… jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt.

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten hän jäi tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitten ne kimmahtivat nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ne ikäänkuin olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.

SALAKULJETTAJAT

Siinä juhannuksen edellä kohosi Kurtin Konsta kookkaana peräpenkiltään, kulki ikkunan luo ja sanoi matalalla, myrskyssä karaistuneella äänellä:

— Länsipohja painaa, tulee hyvä purjelaitatuuli. Minä lähden tänään
Portkundaan.

Oven puolella, viheriäisellä merimieskirstulla istuva, hintelä, vilhuilevan vilkas mies vastasi siihen leikillisesti:

— Niin, ei itä eikä naisväki lakkaa ennenkuin itkee. Tuuli on muuttunut.

— Sen olen päättänyt, sanoi Kurtin Konsta varmasti.

— Kuten sovittu, lähdetään vaan, eihän siinä muuta tarvita kuin yksi peräpuuta keikuttamaan, toinen purjeita liekuttamaan ja kolmas huttua hämmentämään, sano savolainen tervahöyryn hinaaja.

— Ei, Särkkä, nyt tarvitakaan hämmentäjää, vaimoni Miili tulee mukaan, käydään sukulaisissa. Sovin viime syksynä seprani Öunapuun Jyrin kanssa, että tullaan juhannuksena sopimaan hailin ja tuhlien vaihdosta.

— Etkö pelkää tuoda vaimoasi! Särkän Akki vastasi. — Siellä
Portkundaassa on nyt se Pitkä-Peetro rantaryykkärinä. Viepä vielä
paraan lastisi, olihan se kovin hanakkana, kun sinä siellä ylämaalla
Miiliä kosiskelit.

— Hahaa, naurahti kuivasti karunkomea ja hiukan karheakasvoinen Konsta. — Kyllähän se hääräili Miilin aitan nurkissa, mutta minä telkesin sen aiturin aittaan.

— Kyllä se Peetro kantaa sinulle siitä kuoleman kaunaa ja se pitää Virossa meidän hommiamme silmällä, niinkuin Tulli-Mikko täällä omassa saaressa.

— Niin —. Se käy ja nuuskii nurkissamme, mutta merelle ei Mikko myrskyssä uskalla lähteä, maakrapu…

Särkän Akki tokaisi:

— Pelkuri se on miehekseen, mutta kyllä siinä maissa miestä on.
Haaksirikkohuutokaupoissa se saalistaa ja vie meiltä osuutemme.

Kurtti kivahti:

— Mutta uskaltakoonpa tulla minun rannaltani haaksihylkyjä hakemaan, niin kyllä tuntee joutuneensa merikravun saksiin, sen sanon. En ole miestä lahjonut kuten muut enkä lahjo Pitkää-Peetroakaan.

Konstan naapuri, Akki, lisäsi siihen:

— Kyllä me vedämme niitä nenästä. Tuhma se on Mikko, vaikka pitää itseään kovin ovelana. Muistatkos, kuinka kuppari-Kaisa sitä juoksutti. Vei haapiolla riianpalsamia mantereelle, niin jopas äkkäsi merellä Mikko ja saavutti akan, jolla oli poika mukanaan. »Minne sitä nyt niin metkasti mennään?» Mikko kyseli. — »Poikaa vain tässä lääkärille vien.» — »Vai lääkärille? Taidat vain olla yksissä juonissa sen Kurtin Konstan ja Särkän Akin kanssa. Sinä hiiviskelet usein niillä apajilla.» — »Mitäs minä», Kaisa vastasi ja nipisti salaa poikaa pohkeesta. Poika huutamaan. »Jospa tarkastankin sinun pohjalastiasi», Mikko uhkasi. »Hyvä herra tullivahtimestari, poika on hengen hieverissä, säälikää nyt toki vaivaista, ettei se kuoliaaksi säikähdä!» Niin akka taas valitti ja nipisti salaa poikaa. Poika huusi kuin vietävä. »No vie se kirkuva kiusankappale vaikka pippurimaahan», Tulli-Mikko tiuskasi ja käänsi keulansa tuuleen.

Kurtti ei nauranut, otti seinältä kotelosta kiikarin ja katseli etelää kohti, josta utuisena juovana häämötti Viron lakea ranta ja sanoi: »Ei se Käärmeskarin liivaranta ole enää varma paikka, eikä Kaakkoiskärjen luolakaan, meidän täytyy keksiä sopivampi paikka. Mikko on jo liikuskellut niillä main.»

Särkkä osoitti saarivuoria ja virkkoi:

— Siellä maan takana vuoren rotkossa on hyviä kätköpaikkoja, on hiidenkirnuja, louhiuunia ja lähellä on hyvä ankkuripaikkakin. Ensi hädässä voimme viedä rommilastin vaikka sinun saunaasi, ei Mikko ymmärrä sitä sieltä etsiä. Revimme vain pari palkkia saunan lattiasta.

— Niin, onhan se Mikko uhannut panna jalkoihini viljapultit ja viedä Viaporin västinkiin tullipetoksesta istumaan. Mutta tämä poika ei sinne hevillä lähde. Eikä Pitkä-Peetrokaan minua tavoita, vaikka se nyt ryssän raasulina ratsastelee pitkin Viron rantoja kasakankeihäs sivulla. — Vaimoni takia se minua vainoaa.

— Varo sentään sitä miestä, neuvoi Särkkä, täytyyhän meidän rasvoa niitä kansliakelmiä ja muita tsinovniekkoja, että pumaakat ja puumerkit saadaan. — Mutta, kas, kuuromykkä Tohmo puuhaa jo kalarannassa ja hiilaa tavaroita kaljaasiin. Kyllä keksit sopivan renkimiehen, ei kelpaa todistajaksi, jos kerran kovalle ottaa, sanoi Särkkä ja katseli nyt pihalle. Silmiin syttyi luihumainen välähdys, ja ruumiissa kävi intohimoinen väristys. Hiukan teeskennellyn tyynellä äänellä hän lisäsi:

— Ja kala-aitasta tulee vaimosi Miili. Yhä on solakka ja sulava, kuin rippitytär ikään.

— Tuo kai Viron viemisiä. — Kas, kas, taisitpa jo rippiskoulun aikana iskeä silmää, naurahti Kurtti, mutta ei tarttunut kala koukkuun, vilahti minun verkkooni.

— Rivakka ja vinkeä on sinulla vaimo, Kurtti. Molttinsa äärestä lähti kalarannasta tupaan synnyttämään ja palasi heti kaloja perkaamaan. Sellaisia ne on meidän saaren naiset.

— Ihme kun et ole nainut, parempi naida kuin palaa, sanoo apostoli
Paavalikin.

— Mitäpäs minusta poikamiehestä, vastasi Särkkä ja silmät vilkuilivat viekkaasti. Ilman aikojani minä vain… niin, Konsta, kaikessa sinä voiton viet. Saaliin olemme kristillisesti jakaneet niin tyynellä kuin myrskyssä. Yhtä älä lainaa, hyljepyssyä, viulua, vaimoa, et niitä takaisin saa.

— Ja jos saat, niin saat ne pilattuina takaisin, sanoisi meidän hauska kruunun-perämiehemme, yhtyi Kurtti leikinlaskuun.

* * * * *

Samassa astui tupaan Miili. Hän oli tummahipiäinen, mustatukkainen, ohimoilla kiertelivät hienot, luonnolliset kiharat, joista vielä huokui kuin meren hengen ja suolan raikasta tuoksua. Silmät olivat ruskeat, hiukan kullalle kimmeltävät, ja niissä kuvastui hilpeän altis ja hellä ilme. Hän hymyili kaikille, puhutellessaan outoakin. Käynti oli vielä notkea kuin varttuneen neitosen, hänessä oli jotakin kiihoittavan etelämaalaista, vierastuntuista. Meren takaa oli neito tuotu, Viron pikkumoisiosta ylämaasta. Sepramatkoillaan ja kalamarkkinoilla Portkundaassa oli Kurtti hänet aikoja sitten tavannut, hänen tumma, kukkiva kauneutensa oli kiehtonut karun, hiukan kopeankiivaan saarelaisen mielen. Ja Miilikin oli vastavuoroon käynyt Suurviirin Kiislankylässä virolaisten kalastajien mukana. Seprat hinasivat kiislankyläläisiltä heidän verkkojansa jakaen osan kalasaaliistaan saarelaisten alkuasukkaille. Virolaiset olivat rantanuotioittensa ääressä vapaasti kuorossa säestäen hyräilleet omituisia laulujaan sekä tanssineet vilkkaita tanssejaan. Niissä oli Kurtin Konsta uudistanut vakavankiihkeän ystävyyssuhteena, mikä oli päättynyt vanhanaikaisiin häihin ja hyljepyssyn paukkeihin. Miili ei ollut nyt pitkään aikaan käynyt sukulaisissa meren takana, siksi hän nyt mielellään oli suostunut lähtemään sukulaiskutsuihin, vaikka hän kammoksuikin Kurtin salaisia yöttöretkiä. Vavistuksella ja valvoen hän oli usein odottanut Kurttia kotiin, syysöisin polttaen hylkeenrasvalamppua merimerkkinä meren suurelle sissille ja salakuljettajien kuninkaalle.

— Kuule, Konsta, nuori vaimo virkkoi. — Minä pelkään näitä sinun matkojasi, ne tuovat vielä kerran onnettomuuden taloomme.

— Älä pelkää, Konsta vastasi ja katseli syvänlempeästi vaimonsa aurinkoisiin silmiin. — En pelkää miestä maalla enkä merellä… Kun on verkko veissä, niin on kala käissä, kun on tilaisuus, niin ota, mistä saat! — Kun sinut häistä toin, ei ollut meillä kuin neljä tyhjää, köyhää kättä.

— Muista taatasi kuolemaa, muistutti vaimo.

— Niin, taata hukkui mereen, kun tullinuukkari ajoi takaa. Takavarikoi jaalan, lastin, verkot vei. Niin, Tulli-Mikon taata ne vei, siksi vihaan poikaakin. Tämä yöttö on meillä suvussa ja veressä.

— Täytyy elää kuin hauen vedessä. Täytyy purra pikkupurtteja. Eipäs tässä kalalla elele. Souda, kisko, kihnuta ja tuo simppuja sumppuun, ehei, ei se vetele. Eikä haaksirikkojakaan ole tapahtunut pitkään aikaan, vaikka rukoilemmekin: Tuo syys myrskyinen ja siunaa rantojamme haaksihylyillä. Ei kuule pyhä Pietari, niin kalastaja kuin olikin. Ei vetele sekään. Oli ennen rantaoikeus, sen kun otit, minkä aalto rantaan ajoi. Olipa ennen täällä läättienkin ovet ja pielet pyökkipuusta ja elhvenanluusta. Mutta mitä nyt! Lankunpätkiä, ei niistä ole ruumiskirstuksikaan! Niin veisteli Särkkä. Konsta jatkoi mietteitään:

— Nyt, Miili, on meillä paremmat olot, silkissä olet saanut käydä kirkolla pyhänä ja käädyt kaulalla, ei meidän tarvitse hävetä.

— Onhan sitä kamaa jo tarpeeksi. Kirkolla ne vihjaisevat ja supsuttavat, että vallan hävettää, Miili sanoi hiljaisella, väräjävällä äänellä.

— Se on niin kateellista tämän saaren kansa. Ja naiset kairamoivat sinun kauneuttasi, Miili, Särkkä mielisteli ja hiveli katseellaan vaimon upeata uumaa.

— Kaksikerroksisen majakantapaisen minä vielä rakennan sinulle ja pojulleni, usko pois Miili. Ja voinhan sitte heittää tämän hurjan ammatin ja lähteä vaikka Amerikkaan! Miksi meillä miekkoisilla pitää olla tullit ja rajapyykit! Millä maksat verot ja velat! Hei, antaa mennä vaan! Meri antaa jos ottaakin. Meri ja myrsky, ne on minun luontoani. Vapaa minä tahdon olla kuin merikotka!

— Meissä on hiukan merirosvoa itsekussakin, Särkkä sanoi. — Nyt tuodaan Portkundaasta hyvä Pietarin-saalis, rommia, silkkiä, puuvillaa. Se se leiville lyö. Mutta kas tuolla luovii Tulli-Mikko, se merivaris. Mistäs nyt tuulee? Mitäs se luulee löytävänsä. Muistatkos, Konsta, kun kaasimme traaniöljyä yhteen tyhjään viinitynnyriin, niin Mikko tulla piipahti pillillään maistelemaan… Taitaa se maku vieläkin olla suussa, koska se sitä aina niin vääristelee, länkisääri, tullihuntti!

— No niin, illalla lähdetään ja pikku poika otetaan mukaan. Sen täytyy jo aikaisin tottua mereen! Onhan sinulla, Miili, valmiina tuomiset, savustetut kalat, hylkeenrasvat ja sukat sukulaisille.

— Kaikki on reilassa. — Miili kulki kehdolle. Siinä makasi viikonvanha lapsi, äiti kutitti sitä otsakiharillaan. Lapsi kummasteli ja heilautteli pientä, pyöreätä, ruusunhohtoista kättä. Se hymyili ja katseli katossa riippuvaa pientä purjelaivaa, ikäänkuin se jo olisi kuunnellut rantatyrskyjen kumeata kohinaa, joka jyskytti kotikalliota. — Toisinaan pirskahti vaahto tuvan ikkunaankin.

Kurtin Konsta läksi rantaan katsomaan kaljaasiansa. Rantalaiturilla puuhaili kuuromykkä Tohmo asettaen purjeita kuntoon, kantoi lammasvällyjä, eväitä ja teekojeita kaljaasin pieneen peräkoijaan. Kajuuttakoija oli pieni ja savustunut, kummallakin seinällä oli pieni makuulaveri, polat, niiden välissä pieni pöytä sekä nurkassa pieni rautapeltiuuni, minkä torvi kulki reiästä koijan katolle. Pöydän edessä seinällä oli pieni merikartta, iso kompassi, Viktoria-kuningattaren kuva, sivuilla kiikarikotelo sekä öljytakkeja, sydvestejä. Nurkassa seisoi tyhjä hollantilainen nahkapullo sekä vesileili. Peilin yllä riippui vanha piilukkopyssy.

* * * * *

Kurtin harmaa kalastajamaja seisoi aivan mereen pistäytyvällä, äärimmäisellä kalliokielekkeellä. Jotenkin syvä ranta lainehti nousuveden aikana miltei kivijalan tasalle. Peräkamarista näkyi merelle. Pienestä väliköstä johti ovi isoon tupaan. Siinä oli iso, valkeaksi silattu muurikiuas, pata riippumassa haahlassa tulisijan yllä. Lieden takana pankko, jonne tiilirappuset johtivat. Ja pellillä riippumassa lapikkaita, kintaita ja takkeja. Ison pöydän ääressä syötiin koko talon väki yhdessä. Silloin ei paljoa hiiskuttu, kuten talossa, jossa aina tapahtui jotain laissa luvatonta ja salaperäistä. Vanha laivakello naksutti nurkassa, seinällä oli siniseksi maalattu astia- ja ruokakaappi, pitkin seinää ali akkunoiden ulottui rahi. Mielivieras johdettiin aina peräkamariin, josta äänet eivät tunkeutuneet uteliaaseen ulkomaailmaan. Siellä oli vanha klaverikin, ties mistä oli sinne joutunut, ehkä jostakin isosta haaksirikkolaivasta. Sillä ei kukaan soittanut, se oli mykkä kuin Tohmokin. Toisinaan se mykkyys oli olennaista koko talolle, kuuli vain kuiskaavaa supatusta tai tehtiin salaisia merkinantoja. Harvat olivat sanat kuten käskytkin. Hiljaisuuden katkaisivat vain onnistuneiden, rohkeiden retkien jälkeiset jymykekkerit. Mutta merellä ja yötön aikana tuli olla selvänä, sen oli Konsta määrännyt. Samea silmä ei osannut suuntaa eikä voinut eksyttää vainoojien vakoilua.

Pihalla oli puoleksi veistetty haapio teloillaan. Pihan sivuilla pikku-aitat kallioilla, niiden välitse kulki kalliotie loivasti rannalle pienelle salmelle, ohi venetalaan rantalaiturille. Aittojen vieressä oli sarai, vaja, läävä ja talli, jossa iso korskea ori tömisteli pilttuussaan. Aitan malkalautaan oli pystytetty riuku, jonka päässä oli kottaraisenkota, kuivunut männynoksa kodan katolla. Aitan seinään oli naulattu hylkeennahka kuivumaan. Syrjemmällä myröttivät makkihuoneet, joiden ovet jyskyttivät selkoisen selällään, kun tuuli sattui sivulta pyyhkäisemään. Ja kylätie kulki kallion uurretta, molemmin puolin ahtaissa kujissa oli harmaita kalastajamökkejä ja vavetarhoja kallionrinteillä. Ne olivat kuin harmaita vesilinnunpesiä harmailla paasilla. Korkeammalla rantakallioilla seisoivat saaren miehet kädet housujen taskuissa merelle tähystäen. Kallioitten kyljissä maan puolella oli vaivaisia niittypälviä aitauksineen. Koluiset tiet johtivat matalien männikköjen kautta karuille, pykälämuotoisille kiviröykkiöille pitkin karjakujaa, kohden harmaita vuoria, joiden alla pikkulammet ja rosoiset rotkot antoivat vuoriketjulle kolkon ja karhean muodon. Sinne ne lehmätkin eksyivät jylhiin onkaloihin ja rotkorepeämiin etsiessään kauempaa vuorijäkälää. Siellä saaren sydämessä, hämärässä kätkössä asui itse salaperäisyys ja outo, öinen erämaa-elämä ja jännitys luonnon luolissa, korkeiden kallioseinien suojassa. Harvoin siellä lintu liversi puussa, joskus vain merihaukka kirmaisi yltä äkkijyrkän Huhkavuoren, jonka laella törrötti lahonnut, vanha, tutiseva näkötorni.

Kylärannassa yli laiturien ja luotojen liitelivät lokit ja tiirat. Paasia ja rantakiviä oli väännetty väyläksi, joka johti pieneen sisäsatamaan. Saaren ulkona oli riuttoja ja kareja. Ne olivat vaaralliset kiertää myrskyssä, mutta lähisaarten sokkeloiset, kapeat salmet antoivat oivan oikotien pakoretkeilijälle.

Sellainen oli kylä ja ympäristö, jossa Kurtin Konsta ja hänen esitaatansa olivat asuneet, kalastaneet ja salaretkillä risteilleet sitte miesmuistien.

* * * * *

Iltapäivänä hyvää laitatuulta viiletti kaljaasi kotirannasta. Ruotelia hoiti itse Kurtin Konsta. Särkkä oli kiristänyt koutia ja jalusnuoria, kuuromykkä Tohmo istui jo perunaruuman kannen laidalla imien piippuaan. Koijassa istui Miili makuulaverilla imettäen pientä lastaan, katsellen pienestä, viheriälautaisesta ikkunasta kaukana, taivaanrannassa, sinisessä udussa häämöttävää, hienoa juovaa, kotimaansa kaukaista rantaa. Purjeet pamisivat, aallot jyskyttivät hiljaa kaljaasin sinilaitaista kylkeä ja keula halkoi vaahtoja. Kaksi lokkia seurasi kaljaasia kauas merelle. Sieltä näkyi tullijahti, joka suuntasi Suomen mantereelle.

* * * * *

Viron Portkundaassa oli seprainmarkkinat parhaillaan, kun Kurtin Konsta laski lakealle rannalle. Hän ankkuroi lahdelle. Kuuromykkä Tohmo ja Särkkä vetivät kahvelipurjeet ja topseilin alas kannelle. Ne kiedottiin kääröille ja sidottiin kouteilla ja köysillä. Siinä sitte merenneitseellinen haaksi keikkui keveässä aallokossa joutsenkaarevine kauloineen sekä linnunnokkaa muistuttavine kokkapuineen. Se kellui siinä kuin lintu pitkän merilennon jälkeen siivet kylkiä vasten puserrettuina. Tätä matkaa varten oli kaljaasin alaosa tervattu emäpuuta myöten, laidat oli maalattu sinisiksi. Kaljaasin peräpeiliin oli suurilla mustilla, hiukan koukeroisilla kirjaimilla piirretty nimi: Miili. Tohmo kuljetti pestillä kaljaasiin kiinnitetyllä pienellä jollalla purjeet, tavarat ja ihmiset maihin. Useita muita jaaloja ja kaljaaseja oli jo rannan lähellä ankkurissa. Kaukaa nähden pieni mastometsä antoi rantamaalle vilkkaan merinäyn. Ja maalla näkyi purjeista tehtyjä telttoja. Ylämailta oli saapunut virumaalaisia, jopa kuresaarelaisia, oli tullut tuttavia Tuolisesta ja Rakverista. Seprat etsivät Suurviirin kauppatuttaviaan. Kullakin suvulla oli oma sepransa, sepran toimi kulki perintönä suvusta sukuun, isältä pojalle. Rannikkoasukkaat puhuivat viroa, jota monet suurviiriläisetkin osasivat. Moni oli jo nuorena kuljettanut silakkatynnyreitään Viron satamiin. Ja virolaiset seprat tulivat sitte siinä kekrin aikoina perunavankkureineen rannikolle ohi laajojen ruis- ja vehnäpeltojensa, pitkin liejuisia teitä. Kansaa kuhisi nyt rannalla, oli joukossa vilkkaita virolaistyttöjä kirjavine kansanpukuineen, nuoria miehiä lippalakkeineen ja villaröijyineen sekä muikkupartaisia merikarhuja. Markkinakojuja oli pystytetty ylemmäksi rannalle. Siellä oli kaupustelijoita Tallinnasta, tataarilaisia ja juutalaisia, jotka tarjoilivat rihkamaansa. Kansan joukossa kulki saksanherroja, moisniekkoja, kotiin palanneita merimiehiä, sotilaita, kippareita ja merikapteeneja. Niistä erottautuivat n.s. rantaryykkärit, ratsastavat tullipoliisit, jotka kulkivat kopeillen ja tönien. Ylinnä muita leveästi liikkuen ja mahtaillen, auringonsiemeniä pureskellen koikkelehti Pitkä-Peetro. Ylimielisesti hän paiskeli siemenkuoria ihmisten silmille. Peetro oli syntyään virolainen ja oli ryhtynyt ryssän palvelukseen vain koreillakseen kiiltonappisella puvullaan. Peetro ja Miili olivat samasta ylämaan kylästä. Kaikista keimailusta ja ahdisteluista huolimatta oli Miili pysynyt hänelle kylmäkiskoisena. Peetro ei voinut unhottaa niitä kepposia, joita Kurtti oli hänelle kosioretkellään tehnyt. Siksi hän nytkin etsi riidan syytä sekä väijyili saarelaisten salahankkeita. Hän oli jo hiukan nousutuulella.

Kurtti oli jo pystyttänyt telttansa hänkin, sinne oli viety teekeittiö ja tuliaiseväät. Sanoma oli kulkenut saarenmiesten tulosta lähimpään Kundaan kylään, sieltä se oli liikkunut edemmäksi. Niin oli Öunapuunkin Jyri jo kauan odottanut Kurttia. Jyri, hänen vaimonsa ja lankonsa astuivat telttaan juuri kun kuuromykkä Tohmo oli asettanut teekupit silakkatynnyrin kannelle. Miili oli lähtenyt markkinoille ostoksille, Ilari-piikatyttönen koiteli pienokaista.

— Tere, tere tulemast! Terve, terveisiä meidän saaresta! Niin tervehtivät tuttavat toisiaan, Jyrin vaimo avasi paksun nyyttinsä, siitä hän kaivoi esille kananmunia, voita ja villoja. Lahjat vaihdettiin vaiteliaina, vakaasti ja hiukan ujostelevasti hymyillen. Ne lahjathan olivat yksinkertaisia ystävyyden osoituksia, joille annettiin suuri arvo. Jyri-sepra vilkutti Kurtille silmää ja alkoi:

— Eikös saa olla hiukan meidän moisniekkain kipparinkermaa. Eiköhän se merimatkan jälkeen maistune. — Niin, kuten sovittu, tuhlit tuon siinä kekrin tienoissa.

— Ja minä kalat ja suolat, kui hyvä tuul tuleb, lisäsi Kurtti viroksi.
Tere, tere!

— Terve! — Kupit kilahtivat toisiinsa.

Sitte raotti Jyri teltan sivua ja tirkisteli tielle. Pannen kätensä Konstan kaulaan Jyri kuiskutti: »Tavarat on saatu talteen. Rommit ja silkit piilotin minä Tuolisen vanhan linnan raunioihin ja peitin ne turpeilla, kyllähän tiedät. Ennen lähtöäsi voimme ne toimittaa kaljaasiin, ryykkärit olen jo pehmittänyt parilla pankkoruplalla. Ja minun naapurini juottaa Peetron niin, ettei se erota kuunaria kaljaasista, se on niin pirtulle perso.» — Siihen Särkkä puhua poksautti: »Kas jokamies on sotamies, mut merimies on eri mies!» Kaikki nauroivat, Tohmokin, vaikka ei ilon syytä tiennyt.

Siinä kuulumisia ja yhteisiä seikkailuita selvittäen aika kului hilpeästi Särkän veistellessä juttuja nuukkareista ja monista metkuista. Ilo oli ylimmillään ja teltasta kajahti karkea hohotus. Markkinoilta kuului suupillien ja sirmankan haikea, hohkiva ääni sekä humina markkinamiesten hevosvaihtopaikalta. Kurtti läksi Jyrin kanssa muihin telttoihin juttelemaan vanhoista merimiesmuistoistaan, haaksirikoista ja vaarallisista vaiheistaan purjehtiessaan nuorena maailman ympäri. Selvin ollen hän oli jyrkän harvasanainen, mutta päihtyneenä pahapäinen ja kiivaanvilkas. Silloin ei ollut hyvä häntä lähteä härnäilemään. Hän saattoi kimmahtaa kuin kihopää vihainen vihuri.

Öunapuun vaimo läksi hakemaan Miiliä. — Miili lie tavannut nuoruutensa ylämaan tyttötuttavia, koska ei vielä palannut. Olihan ollut uudenoutoa kuulla oloista kotikylässä, muistella entisiä neitsytiloja, kaihoja ja mielenmurheita. Niistä laaja, mittaamaton meri nyt erotti, kiinnittäen hänet kovaluonteiseen mutta hyvään mieheen sekä karuun kalliosaareen. — Vai oliko Miili eksynyt joukostaan? Kuuromykkä Tohmo oli istunut sammunut piippu suussa teltan nurkassa, hänkin oli saanut osansa. Hän katseli kuumeisilla, räämeisillä silmillään toisten liikkuvia huulia. Hän ei kuullut sanoja, mutta silmien ilmeestä ja käsien liikkeestä hän ymmärsi joskus niiden salaisen tarkoituksen. Kuuma kuppi vaikutti hänen suureen, sielulliseen, sisäiseen yksinäisyyteensä, hän ei kuullut markkinamelua, mutta hän tahtoi sen nähdä. Hän läksi hänkin hoipperoimaan naapuritelttoihin. Särkkä oli jo aikoja sitte luikkinut omille retkilleen. Särkkä oli kaksinainen luonne ja kätki salaisimmat halunsa liukkaan ja viekkaan kuoren alle. Hän vaihtoi nahkaa kuin merikäärme. Hän oli eri ihmisten seurassa erilainen. Hän mielisteli tullimiehiä, mutta petti heitä, saarelaisten seurassa hän oli juonitteleva ja kadehtiva. Hän kadehti salaa Kurtin kaljaasia, kadehti hänen onneaan, ajatteli järjettömän itsepintaisesti nuorta, vinkeätä vaimoa, jota hän jo nuoruudesta pitäen oli katsellut karttelevan ja samalla lähentelevän röyhkeästi. Mieletön ajatus omistaa saavuttamatonta karkoitti joskus hänen unensa, mutta Kurtin läsnäollessa hän oli olevinaan kylmä vaimolle eksyttääkseen miehen vaistoa. Oman kuluttavan rakkaudenpalonsa hän piilotti leikkiä laskien kaksimielisten sanojen taakse.

* * * * *

Aika oli kulunut iltapäivätunnille, markkinatouhu oli vähitellen käynyt hiljaisemmaksi, kuului vain ohi ajavien mustalaisten piiskojen läimäyksiä sekä likaisten lasten porua. Mutta teltoista kuului kaihonsekaista laulua, vuoroin se kiihtyi, kun toiset äänet yhtyivät kertaussanoja säestämään. Laulussa oli jotain maininkien poljentoa, meren ainaista, alakuloisen aaltoilun huokausta ja huminaa. Sitte sävel muuttui kehtolauluksi. Hyssyttäessään sylilasta pieni Ilari kuunteli sitä laulua hiljaa hiiskumatta. Nyt kuului kuin lokin kirmaisua?! Eihän se ollut linnun kimakkaa huutoa vaan naisen! Teltan ulkopuolelta kuului melua. Ilari katseli teltan aukosta. Hän näki, miten hänen emäntänsä juoksi alas mäkeä rantaan… Ja kintereillä kiirehti pitkiä sääriään heilutellen outo mies. Pitkä-Peetro siellä ajoi Miiliä, mies horjahti joskus sivulle, juoksi taas kädet levällään, nyt hän kahmasi Miiliä vyötäröiltä. Miili kaatui ja kirahti. Silloin erään teltan aukosta ilmestyi kuparinruskea, päivettynyt, iso, pörröinen pää. Kurtin Konsta seisoi siinä uhkaavana ja hurjistuneena, hänen kasvonsa hehkuivat ja silmät tuijottivat tulisina. Äkkiä hän syöksähti Peetron kimppuun tarttuen häntä takinkaulukseen. Molemmat miehet tanasivat kantapäänsä hiekkaan, he väänsivät toisiaan hartiain väellä. Konsta koetti ruumiillaan painaa Peetron olkaa, mutta nokkelasti kiepsahti tämä taas syrjään. Ympärille kokoontui nyt seproja ja nuottamiehiä. Hampaita kiristellen huusi Konsta: »Vai sinä, ryssän rietas, väijyt minun vaimoani! Saat sinä sen tuhannen tulisesti maksaa. Mutta siihen ei ruplat riitä.» — Konsta syöksähti nyt koko voimallaan ryykkärin kimppuun ja paiskasi hänet nurinniskoin olkansa yli maahan. Hän etsi vimmoissaan kiveä, jolla olisi mukiloinut, mutta kun hän ei sitä löytänyt, hän iski nyrkillään otsaan. Hän olisi tehnyt Peetrosta tuhkaa ja tuomaskuonaa, kuten hän kiroili, jollei miehiä olisi tullut välittämään. He kiskoivat Peetron raivoavan Konstan alta ja taluttivat hänet telttojen ja rihkamakojujen taakse. Sinne hän katosi kyläkujan hämärään jonkun suojelijansa tupaan. Mutta Konsta hyppeli tasajalkaa maassa ja takoi nyrkkiänsä rantapaaluun. Vihdoin Miili sai hänet hellällä, hyväilevällä kosketuksella taltutetuksi ja vei hänet telttaan. Nähdessään lapsensa Konsta lauhtui ja kävi hiljaisemmaksi, mutta kauan kävi sisäinen myrsky hänen mielessään. Hän uhkasi kerran kamalasti kostavansa häväistyksen. Vihdoin hän nukahti teltan nurkkaan.

* * * * *

Oli kai viikko vierinyt, oli käyty ylämaan Kundaan kylässä heimokesteissä. Kurtin Konsta tuli sieltä selvenneenä ja tyynempänä, mutta hänen povensa pohjalla kiersi ja kaiveli vielä ahdistava ajatus, hänen vaimoansa kohdannut loukkaus. Peetro oli viime aikoina urkkinut juuri Kurtin Konstan salakuljetusta saadakseen hänet syytteeseen ja vangituksi, nyt oli tullut lisäksi yritys tahrata hänen ainoa ilonsa elämässä. Nyt hänellä oli kaksinainen syy kostoon. Mutta hänen täytyi olla varovainen. Salalasti oli saatava suojaan kotisaareen. Sitä varten hän jo oli kuljettanut kaljaasinsa vanhan Tollpukin raunionpuoliselle merenlahden poukamalle. Miili, Ilari ja lapsi olivat koijassa. Aironlavat oli kuuromykkä Tohmo käärinyt rohtimilla, niillä hän souteli hiljaa maihin iltahämärissä. Taivas oli pilvessä ja heitti varjon yli valkoisella kalkilla silaillun linnanmuurin, jonka soraisissa pihakuopissa kasvoi nokkosia ja horsmia. Linnanmuurin alla hiipi miesten varjoja. Yksi varjo viittasi Tohmolle ja hän souteli lastauspaikalle. Osan rommitynnyreitä ja silkkipakkoja oli hän jo kuljettanut kaljaasin pohjalle. Tohmo astui rantaan. Muurin suojassa vyöryttivät miehet uksaamia ja pumpulipaalia, he ähkivät ja huohottivat hämärässä. Silloin kuului kaukaa tieltä kavionkopsetta, mikä läheni lähenemistään linnanraunioita kohden. Särkän Akki nosti päänsä ja kuulosteli: Rantaryykkäri tulee, nyt on piru merrassa!

— Pian tavarat mereen! karjaisi Konsta. Tynnyrit viskattiin mereen. Samassa Tohmo veti valkeata piippunsa tupakkaan. Toiset huitoivat ja huusivat hänelle, mutta eihän se Tohmo kuullut. Tulta kohden töytäsi nyt rantakasakka täyttä vauhtia. Miehet juoksivat muurin taakse piiloon, mutta Tohmo asteli vain rauhallisesti kohden ratsastajaa, joka pysäytti hevosensa. Rantaryykkäri tiukkasi viron ja venäjänsekaisella kielellä Tohmolle: »Mitäs, sinä mies, täällä teet? Senkin rantarosvo, taidat kuljettaa tullaamatonta tavaraa. Missä on toveritsas? Hoi, musikka!» Tohmo vain ällisteli. »Sano, muuten…» — Kasakka iski Tohmoa piiskalla poskeen. Silloin Tohmo mölysi kuin mieletön, silmät pyörivät ja kuola valui hänen suustaan. Hän oli vahva mies, oikea »murhamies», koko joukon kuudetta jalkaa pitkä ja hartiat kuin härällä. Tohmo tarttui nyt karvaisilla, paksuilla, riippuvilla käsivarsillaan hevoseen ja painoi pienen, pörröisen kirgiisiläiselukan polvilleen. Sitte kiskoi hän satulasta miehen ja heitti suinpäin mereen. Konsta, Särkkä ja sepra juoksivat nyt muurin takaa esille. Tieltä kuului taas kavion kopsetta. Särkkä katsoi taakseen ja huudahti:

— Nyt on kiire, kaikki kaljaasiin, sieltä tulee kai nyt Pitkä-Peetro! Juokse Jyri! — Rantaryykkäri kahlasi sapeli kädessä matalassa vedessä. Hän vihelsi. Silloin juoksi Tohmo ja nosti hänet vedestä harteilleen ja heitti rantahietikolle. Hän potkaisi hevosta niin, että se laukkasi tiehensä. Sitte tukki hän ryykkärin suun rantahatrulla, pisti seipään hiansuista hartiain taitse ja pakotti hänet juoksuun. Sillä välin olivat jo Konsta ja Särkkä saaneet tynnyrit, pumpulit ja silkkipakat kannelle. He kiskoivat kiireisesti purjeita mastoon. Viimeisenä souteli aivan rauhallisesti Tohmo jollalla purjealukseen ja nousi nuoratikkaita pitkin kannelle. Hän irvisti ja pui nyrkkiään, kun rannalle ratsasti kaksi kasakkaa. Keihäitä heilutellen he huusivat ja uhkailivat. Pitkä-Peetro kiroili ratsunsa selässä: »Kirotut tsuhonskit. Annappas meren jäätyä, kun toiste tulette, niin ajamme teitä takaa vaikka Suurviiriin saakka!» Konsta vastasi ilkkuen: »Anna tulla vaan, täällä on ja täältä annetaan, helvetin hallit!» — Sadatellen ajoivat kasakat tiehensä, irroitettuaan toverinsa seipäästä ja nostettuaan hänet satulaan. Mutta miehet kannella nostivat jo ankkuria. Täysin, pullein purjein he laskettivat aavaa merta kohden. Vuorotellen seisoivat Kurtti ja Särkkä ruotelin takana ja luovivat puoleksi vastatuuleen päin kotisaarta. Kuuromykkä Tohmo oli apuna kaljaasia käännettäessä. Silloin purjeet koutien kitistessä paisuivat, iso puomi kohosi kohti keskimastoa ja lipui kaaressa toiselle hangalle aaltojen harjoille. Klyyvarit ja huippupurjeet lepattivat, kaljaasi kallistui toiselle kyljelleen, isopurje sai tuulta, se pullistui ja antoi taas vauhtia. Kaljaasi natisi ja keula halkoi kokkahyrskyjä, jotka silkin tavoin sihisten solisivat pitkin aluksen kylkiä.

* * * * *

Siinä yön yksinäisyydessä Kurtti mietti, miksi kohtalo oli antanut hänelle liian kauniin vaimon, joka sai miesten mielet ja katseet kiihtymään. Pitkän-Peetron ahdistelun jälkeen Kurtti oli nyt käynyt epäluuloisemmaksi. Eikös vain Särkkäkin salasilmäyksillä katsellut Miilin askartelua aitoissa ja lieden luona. Miksi Särkkä oli jäänyt naisetta, olisihan voinut jo akottua? Keitteli itse ruokansa ja pesi joskus lattiansakin. Siitä oli usein leksoteltu. Joskus oli Miili pyhien edellä hyvyyttään, säälien käynyt naapurissa siivoamassa, oli niin hyväntahtoinen, hymyili sille, ken eteen sattui. — Niin, hymyili Tohmollekin. Ei, ei! Olihan Särkkä hänen vanha myrskyveikkonsa, sellainen huikentelevainen pisi tosin, yhdessä sentään oli jaettu vaivat ja voitot. Se Särkkä oli ovelampi, sai usein tullisyökäreiltäkin vihiä väijytyksistä. Ei, kyllä Kurtti oli erehtynyt. Mikäpä ne hullut ajatukset toikaan! Tohiseva tuuli, josta ei tiedä, mistä se milloinkin tulee. Kurtti väänsi ratasta ja katsahti samalla sivulleen. Kannen laitakäytävää hiipi Särkkä ja laskeutui hiljaa koijaan pieniä rappuja pitkin. — Mitä etsit? Kurtti kysyi. — Haen vain kiikaria nähdäkseni, onko Tulli-Mikko liikkeellä. — Särkkä seisoi keskellä koijaa. Miili makasi selällään lammasvällyillä. Hän hymyili unessakin, pyöreät, vielä tiukat rinnat kohosivat suloisesti. Maidontuoksuinen hengitys huokuili hänen pehmeänpunaisilta huuliltaan. Ihana oli hän siinä nukkuessaan. Särkkä painautui hänen puoleensa, miehen kasvot värähtivät, koko ruumis vapisi. Hän ahmi silmillään tätä suurta suloa, jota hän oli kaivannut. Hänen teki mielensä painaa huulensa noille avonaisille rinnoille… Silloin puomi komahti koijan kattoon. Se kolkutti kuin paha omatunto. Paha peikko rinnassa kuiskasi ja kiihoitti: Syökse salaa Kurtti mereen, niin vaimo on omasi, on avuton, suree vuoden, mutta suostuu lopulta pyyntöösi. — Taasen komahti, nyt kaksi kertaa. Kummitteliko kaljaasissa? Särkkä ponnahti kuin poukka. Mikä julma, jumalaton aatos! Hän pelkäsi omaa pelkoansa. Ei, ei, pois, pyhä isä, mitä minä mietinkään! Hän juoksi nopeasti kannelle.

— Nukkuivatko? Konsta kysyi.

— Nukkuivat, Särkkä vastasi teeskennellyn tyynellä äänellä. Hän asetti kaukoputken silmilleen, sormet vapisivat, hän ei nähnyt mitään, kiikari näytti kaiken ylösalaisin, maan ja meren, koko kurjan, kaipaavan elämän, hyvän ja pahan, taivaan ja helvetin. — Kiikarissa on vika, hän sanoi ja kulki kokkaan tuijottaen alas veteen. Sieltä nousi kuin jotain mustaa ja märkää, haparoivia sormia… Oh, Särkkä peitti kasvonsa, oliko hän sairas…

* * * * *

Myöhään yöllä ajoi kaljaasi Kiislankylään ja ankkuroi pienelle lahdelle. Koko kylä oli hiljainen, vain luotsivanhimman tuvasta tuikki tuli. Ikkuna oli auki, sieltä raikui yöhön räikeä, ruotsinvoittoinen merimieslaulu: Från England till Skotland där seglade en brigg. Luotsivanhin oli kai tänään tullut ulkomaalaisesta laivasta, kapteenilta lie saanut hollantilaista akvaviittaa, jota nyt Tulli-Mikkokin varovasti oli maistellut. Kiiruusti kaljaasimiehet hiljaa häärien, haapiolla hoivasivat tavarat maihin ja vyöryttivät tynnyrit lankkuja pitkin saunaan. Pimittääkseen tullimiehiä Kurtti käski heti lämmittää saunan. Kului siinä puolisen tuntia, jolloin luotsintuvasta valkea sammui. Kaikki kurkkiva Särkkä sen huomasi. Miili oli jo matkasta puutuneena lähtenyt lapsineen kylpemään, kun luotsinvanhin kulkea kouhkoili pitkin kujaa pitäen käsikynkästä Tulli-Mikkoa, joka tähysteli saunalle päin. Särkkä seisoi nurkan takana salaa tirkistellen saunaluukun syrjästä. Hän vilkuili ympärilleen ja katsoi tuvan valaistuun ikkunaan. Tuvassa seisoi Kurtti kookkaana paitahihasillaan, kulki vanhalle, haaksirikosta korjatulle kajuuttakaapille, avasi sen oven, otti sieltä vanhanaikaisen sirotekoisen, suvussa perintönä kulkeneen, hopeaisen häätuopin. Kaatoi tuoppiin espanjalaista vanhaa, väkevää malagaviiniä. Hän asetti pullon pöydälle, joi kulauksen ja katseli yöhön. — Miksi hän vaivasi päätänsä typerän turhilla ajatuksilla? Olihan hänellä viisas, veikeä vaimo, oma koti, kaljaasi ja edessä meri, joka ei säästänyt antimiaan, jos miehellä vain oli hiukan neuvokkuutta ja rohkeutta. Ammoisista ajoista oli tätä sala-ammattia harjoitettu, olihan moni menettänyt siinä henkensäkin kuten hänen taatansa. Lauloihan se julma meri kasvattipojalleen kehtolaulua, se oli usein monen hautanakin. Poika perisi kaikki, saisi käydä kouluja, hänestä tulisi kerran ison valtamerilaivan kapteeni. Niin. Sitte tarpeeksi rehkittyään ja rikastuttuaan Kurtti heittäisi koko homman Miilinkin pelon takia ja rupeaisi vanhana paikkaamaan verkkoja.

* * * * *

Tulli-Mikko virkkoi tiellä luotsille:

— Kas, kitupiikki palaa Kurtin saunassa, mennääs katsomaan, mitä siellä taas hommataan. Se Kurtti olisi saatava kerran kiinni, lurentreijari, lurjus.

— Hohoo, haukotteli luotsivanhin, oliskohan sillä pirtua, minulta kun jo loppui.

— Älä hiidessä siltä utele, muuten se on varuillaan.

Särkän tirkistellessä tulivat miehet pihaan. Särkkä vihelsi heille. Ahnehtiessaan siinä naapurin vaimoa ja hänen omaisuuttaan pälkähti Särkän päähän pirullinen juoni ilmiantaa kaikki Tulli-Mikolle. Siten hänkin saisi osuutensa takavarikoinnista. Mutta — samalla hän itse voisi joutua syytteeseen tullipetoksesta. Konsta oli häntä viime aikoina kohdellut hiukan tylysti ja epäluuloisesti. Särkkä ei siis vielä ilmaisisi, mutta tilaisuuden sattuessa hän järjestäisi asian omaksi edukseen. Tulli-Mikko tuli hiukan hätäisenä ja vahingoniloisena Särkän luo, he alkoivat kuiskutella. Vanha vaisto pettää tullia oli herättänyt Särkässä ovelan tuuman saada Tulli-Mikko juuri nyt tarkastamaan taloa, myös saunaa. Sinne ei Mikko säädyllisistä syistä tietysti menisi, sen Särkkä aavisti. Halu pettää oli hänessä jotain synnynnäistä.

— Onkos tietoja? Mikko uteli.

— Mitäpäs tässä, Särkkä väitteli.

— Taisitte tulla Portkundaasta, kuinkas kävi?

— Haaveri, haaveri. Saareen lie kätketty, jos on kätketty.

— No entäs kellari, aitat ja sauna? kyseli taas Mikko.

— Vai sauna? Ei siellä mitään ole.

— Kas, kas, katselenpa saunaakin.

Mikko raotti saunan ovea. Siellä hän näki Miilin kylvettävän lasta, jonka syntymisestä hän mannermatkojen takia ei vielä tiennyt. Särkkä sanoi tahallisen äänekkäästi: »Älkää saunaan menkö, siellä…»

Tulli-Mikko hiukan säpsähti avatessaan oven. Sitte hän kikatti ja lasketteli piloillaan:

— Ai, ai, täällä tehdäänkin pikkasia. Mikko sulki oven nauraen, kulki tupaa kohden ja naputti ovea.

Kurtti karjaisi: »Kuka lempo siellä yöllä kolkuttaa, tule vaikka olisit itse pääpiru!»

— Minä vain, sanoi Mikko ja astui tupaan.

— Mitäs on asiaa, sanoi Kurtti.

— Virkani puolesta minä vain tulin. Olet tullut Vironreissulta, sinua on jo kauan epäilty, sinä olet saaren suurimpia kruununvarkaita. Aina sinä olet välttänyt… mutta kerran minä nappaan sinut kiinni.

— Etsi joka nurkka jos haluttaa. Keskellä yötä tulet tänne häiritsemään.

— No enhän minä, enhän minä yörauhaasi riko, kunhan hyvällä ilmoitat, minne olet tavarat kätkenyt.

— Sitä en ikinä sano, mene jo, muuten tästä tuleekin toisenlainen leikki.

— Sinä uskallat vastustaa virkavaltaa.

— Mikäs virka sinulla, koiran virka ja villat ja urkkijan palkka! Haluttaakos juoda malagaa, niin, juo, salajuoppo! Vai pitääkö olla rahaa? Kurtti heitti viisipennisen pöydälle.

— Kuules, junkkari, älä häväise, olispa täällä todistajia, mutta eihän tuo kuuromykkä mitään voi todistaa.

— Niin, Tohmo on reilumpi mies kuin sinä ja koko sinun virkakuntasi. Ja lähde jo tästä, muuten en vastaa teoistani.

— Tiedätkös, kuinka isäsi kävi.

— No kuinkas sen kävi?

Mikko piruutteli:

— Istui kerran Viipurinlinnassa tiilenpäitä laskemassa ja ajoi kännipäissään karille.

— Anna olla isävainajan rauhassa! Nyt on jo maatapanon aika. Tuossa on ovi! Kurtti nousi varpailleen, notkahutti polviaan ja nosti puukkovyötään.

— So, so, hiljempää, kyllä ajamattakin lähden. Mutta kyllä minä tämän muistan.

— Mene! huusi Kurtti!

— No, ennen kuolemaa kai tavataan vielä, mutta silloin et pääsekään näin vähällä.

Mikko Iäksi ilkeästi nauraen. Pihalla hän vielä hetken rupatteli Särkälle. Lupasi hänelle palkkion sekä osan saaliista. Mikko löi kättä ja läksi. Kaksimielisenä Särkkä astui tupaan. Kurtti käski: Hei, nyt juodaan, soikoon horna, täällä se tullikoira kävi nuuskimassa. Auta armias nyt koko maailmaa, tekisi mieli lyödä! Ja Pitkä-Peetrokin koitti raiskata vaimoni. Hii, nyt on koko tupa täynnä perkeleitä. Kyllä minä sen konnan talvella tapaan ja silloin vaikka tapan.

* * * * *

Kurtti oli humaltunut. Särkkä maisteli ja punoi juoniaan: »Niin, sahaa sinne ulkosaaren jäähän railo ja anna ryykkärin sinne upota. Meri on mykkä, meri ei puhu mitään.»

Kurtti hoputti ja ärtyi.

— Ja sinäkin, Särkkä, mikset katso silmiin, taidat sinäkin minua pettää. Sinulla on häijy katse, miksi sinä aina vilkuilet vaimooni. Sano, vastaa, miksi? Nyt minä tahtoisin tapella. — Kurtti nosti kättään.

Samassa Miili astui puhtaan punakkana tupaan, hän kiersi käsivartensa
Kurtin kaulaan ja sanoi:

— Tyynny, Kurtti, miksi sinä Särkkää moitit? Särkkä esteli äsken
Tulli-Mikon tulemasta saunaan minua häpäisemään.

— Entä rommiankkurit? huudahti Kurtti. Miili tyynnytti ja lohdutteli häntä.

— Särkkä ne pelasti niinkuin minun kunnianikin. Syyttä sinä Akkia soimaat. Tämä yöttö vie meidät perikatoon.

— No, no, juodaan pois riita, Särkkä. Olen kännissä.

Kurtti siinä sammalten, kunnes vihdoin heittäytyi vuoteelle. Hänen avonaisessa suussaan oli nyt jotain raakaa, jota Miili ei ennen ollut huomannut. Särkän lähdettyä Miili purskahti itkuun. Hän valvoi kauan ja katseli miestään lemmensäälillä. Tuntui kuin se yo olisi autioinut onnen, ikäänkuin onnettomuuden outo varjo jo olisi seissyt ovenpielessä. Ulkona ulvoi tuuli tuvan nurkassa. Rantakalliot kumahtivat hyrskyjen hyökätessä. Vuoren pykäläinen, ryhmyinen selkä syöksyi kuin sylipainiin alas kuohuvaan meren jättiläiskitaan.

* * * * *

Kurtti otti orhin tallistansa ja valjasti sen pitkän reslareen eteen. Siihen hän sulloi suolasäkkejä sekä tulitikkulaatikoita viedäkseen ne Viroon. Hän karahutti alas merelle maahelliä pitkin. Oli kylmän viiltävä alkukevään ilma. Paksut lammasnahkaturkit yllään sekä hyljekintaat käsissä Kurtti ajoi nyt aavaa, lumipeittoista merta. Kellankelmeinä kaarsivat taivaanrannat, suuret saaret hohtivat huurreharsoisina, ja pienemmät luodot välkkyivät kuin suuret valkeat valaat. Hän sivuutti monet ulkosaaret, joiden kalliorannoille oli kohonnut ahtojäitä, jotka kimmelsivät kristallitorneina. Kurtti näki kaukana merellä talvikalastajat, jotka olivat jäälle pystyttäneet telttojaan, hakanneet jäähän avannoita, joiden alitse he kuljettivat verkkojaan. Toisaalla hän näki hyljekyttien ryömivän jäällä valkoisiin vaatteisiin puettuina. He lykkäsivät edellään leveitä suksia. Kyttä veti jälessään kainaloitten ympäri sidotulla nuoralla tankoa, minkä kärkipuolella oli haarukka pyssyn piippua varten. Pyyntipaikkaa lähestyessään pyyntimies hiipi sukkasillaan luotoa kohden jäärikoksien taakse työntäen tankoa edellään. Pyssynpiippukin oli liidulla valkaistu. Hiljaa hiipi kyttä hylkeen liotusreikää kohden, hylje oli noussut hengittämään aukkoon, jonka se oli »puhunut». Kuului pamaus, ja hyljekoira syöksyi vimmattuna hylkeen kimppuun.

Kurtin vieressä reessä istui Särkkä viluisena. Hän olisi jäänyt kotiin, mutta Kurtti oli pakottanut hänet matkalle. Siitä hän oli nyt nyreissään. Reenpohjalla oli jääsaha sekä tuura. Särkkä arvasi nyt Kurtin aikeet. Olihan Särkkä itse puoleksi piloillaan niin neuvonut. Kurtti istui vaiti, hän aikoi siis surmata rantaryykkärin tai asettaa hänelle ansan. No, itsepä siitä vastatkoon, — Niin ajelivat miehet tuntikausia, kunnes kotiranta jäi kauas silmänsiintäviin. Kurtti lähestyi pitkän ajelun jälkeen etäistä ulkoluotoa liki Viron rantaa. Hän nousi nyt reestä. Särkän avulla hän nyt sahasi merenjäähän hevosen- ja reenmittaisen aukon, jota hän vähitellen oli laajentanut. Vähitellen oli hän ruoskaa käyttäen ja karjaisten opettanut hevosensa loikkaamaan yli aukon. Hevonen korskui ja nousi takajaloilleen. Siten Kurtti sai sen vihdoin väkisin tekemään kuolinhyppynsä. Se hyppäsi kaaressa yli laajennetunkin aukon. Reki ja mies soljahtivat mukana. Onnellisesti tämä koe sujui. Kurtti kätki nyt tuuran ja sahan luodolle ja ajoi iltayössä Viron rantaan. Hän kävi majapaikassa, onnellisesti hän oli saanut salatavarat maihin. Kiire hänellä oli, jo samana yönä hän aikoi palata. Sillä virolaiset kalastajat kertoivat myrskyn rikkoneen Suomenlahden jään. Pitkin rosoista rannikkoa oli nähty pitkiä repeämiä, ja koivistolaisia kalastajia oli nähty tuuliajoilla jäälautoillaan. Kurtti toivoi vielä ehtivänsä kotiin kiertämällä ulkoluotoja, joissa jää oli vahvempaa. Hänellä oli nyt lastinaan riianpalsamikruuseja, ne hän oli kätkenyt heiniin reen pohjalle. Hän ajoi hiljaa pitkin rantajäätä, kulkusen hän oli täyttänyt heinillä, ettei ääni kuuluisi. Sillä rantaryykkärit olivat taas liikkeellä. Olivat ehkä saaneet vihiä Kurtin käynnistä. No saisivat tulla, nyt hän valmistaisi heille kylmän kylvyn. Hän tahtoi viekoitella heidät jäälle. Rannalta kuuluikin jo vieraan hevosen korskuntaa, siihen vastasi Kurtin orhi. Ja nyt kuului pitkin rosoista iljannetta kavioiden kopsetta. Kaksi rantaryykkärin hahmoa näkyi hämärässä, ne suuntasivat tiensä kohti edellä liukuvaa rekeä. Kurtti hoputti hevosta, kasakat olivat jo lähempänä. Kurtti erotti jo pitkän-Peetron, Peetro ajoi edellä, toinen kasakka jättäytyi vähitellen jälkeen ja kääntyi pian rantaan päin. Mutta Peetro vain kiihdytti kannustaen ratsuaan. Kurtti suuntasi ulkoluodon jääaukkoa kohden. Kuului jo hevosen läähätys takana. Peetro nousi satulastaan ja huusi:

— Seis, muuten minä isken keihäällä.

Särkkä painautui peloissaan reenpohjalle, mutta Kurtti vain ilkkui:

— Iske vaan, kyllä sinä osaat suuta soittaa naisille, mutta et osaa tapella. Et sinä minua voita, senkin rietas ryssä! Tulehan meille, jos uskallat, niin pääset saunaan, kuuma löyly ja selkäsauna, siinä sinulle! Siellä on kuuma kuin ryssän helvetissä! Tulehan!

— Sinä se oletkin, Kurtti, kyllä arvasin. Mutta nyt et pääsekään karkuun, ajan sinua takaa vaikka kotiisi saakka. Kyllä sen nyrkiniskun nyt saat maksaa, kytken sinut rautoihin ja vien Tallinnan tyrmään. — Samassa singahti keihäs ja tarttui reslareen häkkiin.

— Kas vain, sain hyvän hyljekeihään. Kiitos lahjasta. — Pistooli ojennettuna karahutti nyt Peetro. Samassa ehti Kurtti jo aukolle, hän ruoski orhia niin, että piiskanvarsi taittui. Orhi hypähti hurjana ilmaan ja loikkasi niin, että vatsa vongahti, yli jää-aukon. Jälessä ajoi kiihkeätä vauhtia Peetro, hän ei nähnyt hämärässä railoa. Hän suistui suin päin sulaan veteen. Kurtti nousi reestä ja nauroi. Kurtti kuunteli. Mereltä kuului kummaa kohua. Siellä räiskyi ja ryskyi, ahtojäät iskivät ahtojäihin, jotka halkesivat. Ankara myrsky oli irroittanut jäälauttoja. Hän kuuli jään kaukana vongahtavan, ranta ritisi pitkin pituuttaan, mutta edessä näkyi vielä kiintojäitä. Jäät saattoivat lähteä liikkeelle yhdessä yössä. Nyt oli miehillä kiire. Avonaisessa jääsohjussa taisteli Peetro henkensä puolesta. Ratsu oli vaipunut jään alle, Peetro kohosi jäänreunalle, mutta silloin Kurtti juoksi ja painoi pään veden alle. Kurtti näki vain huitovan käden sekä sameisen silmän. Sitte hän ei nähnyt mitään. Myrsky kohisi kaukana. Kurtti heittäytyi äkkiä rekeen, asetti keihään reenpohjalle ja karahutti suoraa tietä kaukaista kotirantaa kohden. Hänen ajeltuaan monia tuntia jää alkoi äkkiä notkua, Kurtti näki ympärillään yössä mustia railon silmiä. Hän oli näkevinään poreita, ne nousivat kuin ihmissilmät meren syvyydestä. Syyttäviä, suuria, sameita silmiä, ne seurasivat reen sivulla, ne hyppelivät kuin lumitähdet hangella. Kurtti käänsi pois kasvonsa, ne olivat kauhusta kalpeat. Merivirrat liikkuivat ja estivät paluun. Kaikkialla ammottivat aukot, vesivuoret vyöryttivät ahtojäitä, jäälautat murskaantuivat Kurtin ympärillä, sillat särkyivät, kun hän kiersi kuiluja. Hauras lautta kääntyi avomerelle, orhi vaipui. Kurtti irroitti aisat, heitti ohjat. Kurtti ui nyt reessä. Särkkä alkoi huutaa apua, mutta Kurtti komensi: — Älä huuda, vaan iske puukko reenlaitaan. Näin sitä ehkä nyt mennään viimeiselle tuomiolle ja tapaan siellä Peetronkin.

Hyrskyt heittivät miehiä milloin aallon harjalle, milloin he taas vaipuivat reen reunoista pidellen aallon pohjaan. Kurtti tarttui keihääseen, sen ja reenjalaksen varassa hän pysytteli veden pinnalla. Miehet ajelehtivat kauan yöpimeässä märkinä ja väsyneinä. Toisinaan kädet tahtoivat kentästä uupua, mutta Kurtti vain ponnisteli. Ja kuin ihmeen kautta ilmestyi silloin pimeästä heidän raukeitten silmiensä eteen jotain suurta ja valkeata. Särkkä oli jo huutanut äänensä käheäksi, hän ei ymmärtänyt sitä ihmeellistä, valkeata parkkilaivan valkoiseksi purjeeksi, joka heitä lähestyi. Se tuli kuin suuri, valkea taivaanlintu avuksi. Korkea hyrskylaine heitti reen ja miehet laivankannelle. Kuin ihmeen kautta he olivat pelastuneet. Parkkilaiva purjehti reivatuin purjein kohti kotisaaren majakkatulta. Laivasta heitettiin merkkitulia ilmaan. Luotsinmajasta tuli iso haapio noutamaan merihädässä olleita. Raskain askelin kulki Kurtti rantakallioita pitkin kotiinsa. Hän ei käsittänyt, miksi hän vielä kantoi kädessään keihästä. Hän näki vielä Peetron sammuvan silmän, häntä puistatti. Oliko hän surmannut? Mutta Peetrokin olisi iskenyt häntä tällä samalla keihäällä. Kurtti oli voittanut. Ei kukaan tiennyt yön salaisuutta paitsi hän ja Särkkä. Mutta yksikin sen tiesi… Kurtti katseli Särkkää vihaisesti, hän vihasi häntä kuin omaa rikostaan. Hän erosi hänestä, hiipi hiljaa huoneeseensa. Hän huokasi raukeasti, riisuutui ja jäi miettimään. — Niin, hevonen oli mennyt, lasti mennyt ja sielun rauha oli mennyt iäksi päiväksi. Mutta kyllä kaikki unohtuisi. Kurtti puri huultaan ja asetti varovaisesti keihään seinälle vuoteen yläpuolelle. Saisihan se siinä olla muistona yön kamppailuista. Hän hiipi hiljaa vaimonsa vuoteen viereen lattialle. Siihen hän väsyneenä nukahti. Hän käänteli usein unissaan ja höpisi hämäriä sanoja, aivoissa kulki hirveä myllerrys. Myrskyn raivot ryskyivät ikkunapieliin. Kaukana merellä kiitivät tyrskyjen valjut varjot kuin ratsuilla rientäen ja riutuivat mykkään, mustaan luodon laitaan. Pieni lapsi kätkyessä huitoi kerran kättään. Kaikki oli tuvassa kaamean hiljaista, ikäänkuin siinä hiljaisuudessa olisi liikkunut pahoja voimia.

* * * * *

Kurtti oli saanut kokoon säästöjä salakuljetusmatkoillaan, häntä pidettiin jo varakkaana miehenä. Hän alkoi nyt vastapäiselle kalliolle vedättää omasta metsästä tukkipuita. Niitä hän Tohmon kanssa kaatoi maahellin takaa rannoilta, joten niitä oli helpompi haapiolla kuljettaa. Kivijalkakin oli jo puolivalmiina. Sinne kalliolle hän rakentaisi uuden unelmiensa linnan. Mutta työt jäivät kesken. Kurtti oli sen talviöisen merikamppailun jälkeen railon jääsohjossa muuttunut umpimieliseksi ja levottomaksi. Hän ei viihtynyt enää kotona, kulki yksin yksinäisillä luodoilla hylkeitä ampumassa tai teki uhkarohkeita yöttömatkoja. Mannersaarilla hän väijyili hirviä ja ampui niitä luvattomallakin ajalla. Hätyytettyinä olivat hirvet uineet maalta saarille. Usein ajoi hän niitä purrellaan takaa ja kellisti ne tarkalla luodilla, möi nahat ja lihat rantakaupunkiin. Hirvensarvet oli hän ripustanut ulko-oven kamaraan. Vanhoissa ulkoluotojen kalasaunoissa hän piileskeli peläten murhan ilmituloa. Vaistomaisesti hän vältti rantaryykkärin surmansilmää ulkoluodon luona. Hän kuljetti viinaa ja alkoi itsekin juoda. Särkkä väitteli ja teki esteitä. Särkkä syytti itseään, hänhän oli neuvonut Kurttia sahaamaan aukon. Mutta Kurtti oli painanut kasakan pään jään alle, syyttäköön itseään. Kun Kurtti epäluuloisena ja hurjana palasi matkoiltaan, vaimo koetti hellillä sanoilla taltuttaa hänen mielenpurkauksiaan. Asettuipa joskus oven eteen, kun Kurtti hurjapäissään aikoi kylille tovereita hakemaan. Kurtti epäili ja pelkäsi Särkkää. Särkkä oli elävä todistus salarikoksesta, sen Särkkä voisi heikkona hetkenään ilmaista. Mutta Kurtti uhkaili. Tunnontuskat ajoivat häntä aavalle merelle uhallakin ohi ulkoluodon, omituinen voima kuin merenvirta veti häntä surmapaikalle. Uhalla hän haapiollaan ajoi joskus yli särkkien ja karien kuin olisi etsinyt kuolemaa. — Särkkä autteli Kurtin poissa ollessa Miiliä, hän kantoi vettä ja toi puita takkaan, ilahutti häntä pitkinä syysiltoina hauskoilla merikaskuilla. Hän käytti hyväkseen Miilin äidinrakkautta. Päästäkseen lähemmäksi naista, jota hän jo nuoruudesta saakka oli halunnut, hän veisteli lapselle kaarnalaivoja, valmistipa pienen purjelaivankin. Taitavasti hän nyöreillä punoi purjeet ja mastot litteiksi ja pujotti laivan lasipulloon. Nyöristä vetäen saatiin purjeet pullossa mastoihin. Ja nyt sitä yhdessä pienokaisen kanssa seilattiin luumulastilla Rio Janeiroon ja Honoluluun. Nämä olivat Miilille lepohetkiä. Särkkä oli varuillaan, hän tahtoi hiljaa vieroittaa vaimon mielen miehestään ja voittaa alttiudellaan hänen sydämensä. Ja vaimo alkoikin kammoa miestään. Sillä kun Kurtti saapui kotiin ja näki Särkän tuvassa sekä seinällä riippuvan keihään, hän saattoi niin raivostua, että ajoi Särkän, vaimon ja lapsen yönselkään. Yöllä hän kavahti unestaan ja pelkäsi keihään putoavan päähänsä. Mutta hän ei ottanut sitä seinältä, hän ei tahtonut näyttää taikauskoista merimiespelkoaan. Olisihan se keihäs voinut sattua Kurtin selkään silloin meren jäällä, mutta kohtalo oli suunnannut iskun syrjään. Itsepuolustuksekseen oli Kurtti painanut pään jään alle. Niin hän selittäisi, jos Tulli-Mikko tai kruunun-perämies häntä tutkisivat. Sillä Särkkään ei ollut luottamista. — Kurtin kätköpaikoista alkoi kadota yhtä ja toista, hän epäili Mikkoa, hän epäili Särkkääkin, mutta ei rohjennut häntä julkisesti syyttää. Kohtauksien jälkeen hän kohmeloisena itki ja pyyteli anteeksi vaimoltaan. Huhu alkoi liikkua kylillä, että Kurtti oli hiukan sekapäinen. Tukit lojuivat kalliolla ja talo joutui rempalleen. Mannerkapakoissa Kurtti vain hummasi ja tuhlasi merimiesten ja rantajätkien seurassa säästöjään. Hänen täytyi nyt tehdä rohkea kaappaus, oikea jättiläisyritys, josta hänen maineensa salakuljettajien kuninkaana vain kasvaisi. Hän oli Stuckmannin kauppahuoneen kanssa mantereella sopinut suuresta salalastin kuljettamisesta Saksan Memelistä. Hän toisi sieltä kalliita kankaita, intialaista silkkiä, norsunluita ja jalokiviä. Ja hänen voittonsa olisi niin suuri, että hän voisi jatkaa rakennustöitään. Tai jättäisi hän ne sikseen ja matkustaisi Astoriaan koettamaan onneaan. Siellä unohtuisivat kaikki entiset muistot ja rikosten jäljet painuisivat unohduksen usvaan.

Särkkä liikuskeli omilla retkillään, kävi joskus ajoverkoilla ja kalasaunoilla, hän kyyryili tullimiesten luona ja purki kylässä salattua pilkkaansa. Sopivassa tilaisuudessa hän Kurtin merellä ollessa ilmaisisi Kurtin murhaajaksi. Hän kostaisi sen, että Kurtti jo kerran oli ajanut hänet kovakouraisesti tuvasta. Kulki tieto, että outo ruumis oli ajelehtinut nimettömälle meren saarelle. Kirous oli tullut Kurtin kotiin. Salaperäiset voimat ahdistelivat nyt häntä ja hän päätti ennen talvea tehdä matkansa Memeliin. Mutta Tulli-Mikko oli käynyt rohkeammaksi, hän oli jo kerran löytänyt Kurtin kätköt vuorenrotkosta. Mikko oli saanut viranomaisilta nuhteita leväperäisyydestään. Siksi hän oli hankkinut jahtiinsa uudet, isommat purjeet. Hän alkoi iltaisin risteillä yöttöreiteillä, hän oli Särkän kautta saanut vihiä siitä, että Kurtti pyhäinmiesten aaton aikaan toisi suuren, kalliin lastin Saksasta. Saaliinjako ja toivo palkinnosta tekivät Mikon nyt valppaammaksi, hän oli asettanut jahtinsa keulaan pienen kansitykin sekä saanut avukseen uuden, nuoren ja reippaan tullimiehen. Särkkä toivoi nyt, että Kurtti joutuisi satimeen, saisi ehkä surmansa tai joutuisi linnaan. Hän tiesi Kurtin luonteen, ettei tämä vastustamatta antautuisi, vaan panisi kovan kovaa vastaan. Siitä hän saisi vain pitemmän rangaistuksen. Ehkä Miili vallan kyllästyisi mieheensä, ottaisi eron ja Särkkä astuisi tilalle pelastajana. Särkkä kiihoitteli Kurttia matkalle, mutta ei seurannut mukana, teeskenteli sairautta saadakseen olla yksin Miilin lämpöisen sulouden lähellä. Ennen pyhäinmiesten päivää Kurtti purjehti Memeliin, kansimiehenä vain kuuromykkä Tohmo.

* * * * *

Kotiin pyrki Kurtti pyrysäässä, lumimyrsky möyrysi Suomenlahdella. Kaljaasin kansi oli jäässä, niin mastot kuin touvitkin, ja jääpuikkoja riippui koijan katolta. Tulli-Mikko oli majakkakallioilta kaukoputkellaan seurannut Kurtin tuloa. Hän oli nopeasti pannut jahtinsa purjehduskuntoon. Uudet purjeet hohtivat lumivalkoisina, kun hän maahellin taakse jäi väijyksiin, siellä ei käynyt niin korkeata aallokkoa. Kurtin kaljaasi oli nyt raskaassa lastissa, tuuli oli navakka. Lasti oli siis kallisarvoinen, siitä oli Särkkäkin vihjannut.

Kotikallioita kohden luovi Kurtti, kun tullijahti äkkiä tuli esille kallioniemen takaa. Kurtti huomasi sen, edessä oli kareja ja saaria, hänen olisi täytynyt kiertää ehtiäkseen kätköpaikalle. Hän kääntyi sentähden takaisin merelle. Kuin kiitävä hollantilainen, sadun salaperäinen mertenkävijä Kurtti seisoi kookkaana ruotelin takana ja Tohmo veti mastoon kaikki huippupurjeetkin. Kolme klyyvaria lepatti kokkapuolella, kaljaasi kallistui ja sai vauhtia. Mutta tullijahtikin edensi vauhtiaan, niin luovivat ja risteilivät molemmat alukset. Alkoi ankara kilpajuoksu talvisyksyisessä säässä. Kurtin nyrkki oli aivan sininen hänen vääntäessään ruotelia. Mutta tullijahti oli niemeltä lähtien jo päässyt tuulen yläpuolelle ja kaljaasi kulki lastinsa takia raskaasti. Kurtti arveli jo heittää lastinsa mereen sekä ankkuroida. Kalliit kivet ja timanttikotelot hän aikoi ankkurin ketjuun sidottuina kätkeä mereen, mutta sääli tuli muutakin tavaraa. Saaliinhimoisena ja kiukkuisena entisten kolttosten takia Tulli-Mikko päätti hinnalla millä saavuttaa vanhan vihamiehensä sekä vangita hänet. Mikä riemu olisikaan kuljettaa Kurttia käsirautoihin kytkettynä läpi kylän. Eipä silloin Kurtti kaikkien kuullen häntä pilkkaisi. Allapäin astelisi korska ja kopea merisissi. Kurtti huomasi tullijahdin lähestyvän, hän näki jo pienen kansitykin suun. Hän kiristi hampaitaan ja kallistutti tahallaan kaljaasia saadakseen suuremman vauhdin. Kunhan hän pääsisi avomerelle, niin hän olisi pelastettu, sinne myrskyjen pahimpaan pauhinaan ei Tulli-Mikko uskaltaisi häntä seurata. Mutta hän erehtyi, nuori tullimies oli rohkeampi. Tullijahti yhä vain läheni.

Tuulen mukana huusi nyt Mikko voitonvarmana:

— Seis, muuten minä ammun ja isken tulta kansitykkiin.

— Tuhlaa tuuleen, kuiva ruutisi kastuu.

— Kyllä sinut elävänäkin otan. Kätkösi jo tutkin. Ja olen havainnut ja harkinnut sinut Peetron murhaan vikapääksi. Vien sinut Viipuriin ja pistän torniin. Mutta ensin kytken sinut köydelläsi mastoon.

— Sopii yrittää, ota kiinni lokki lennosta jos saat. Varo puukkoani, jos kannelle uskallat. En sua säikähdä, köytä, köytä, köytä, täss' on pesti, ettäs perässä pysyt.

— Senkin rantarosvo, kolmasti varoitan, sitte ammun, jollet hyvällä suostu.

— En ikinä! Vai Särkkä perkele minut petti! Tästä taitaa tulla verikestit, tilit teen sen kurjan konnan kanssa. Vai murhaan syypääksi! Pois alta, tullikoira, ja auki reitti!

Äkkinäisen päähänpiston valtaamana ja tavoittaakseen Särkän vaikka henkensä uhalla sekä välttääkseen takaa-ajajien taholta vaanivan vaaran Kurtti nyt äkkiä käänsi kaljaasin keulan maata kohden. Hän päätti tehdä hurjan kuolemanhypyn, yli karisen matalikon, kunhan vain saisi hurjan vauhdin. Mereltä tulikin iilintapainen tuulenpuuska. Kääntyessä kaljaasin kaikki purjeet nyt pingoittuivat, kaljaasi eistyi jättäen taakseen tullijahdin, se ei rohjennut lähestyä vaarallisia salasärkkiä. Kurtti syöksyi nyt kaljaasillaan pitkin syvännettä ja raakapurjeen puomi viisti vettä. Särkkien vedenalaiset särmät riistivät kaljaasilta osan emäpuuta. Kurtti karahutti kolinalla ja kauhealla rytinällä yli karikon. Ruuma rusahti, keskimasto kaatui ja perä peittyi lumisohjeen sekamelskaan. Korkea, yhdeksäs jättiläishyökyaalto hyökkäsi nyt korkealle ilmaan ja nosti pauhaavalla paukkeella ja tempauksella kaljaasin karilta. Silloin jahdista kuului pamaus, tykinsuusta lensi kolme pikkukuulaa, yksi sattui peräsimeen, toinen Kurtin käteen ja kolmas selkään. Toisella kädellä, seisoen peräkannella kuin muinoinen merten rosvopäämies Kurtti ohjasi nyt kaartoteitse syrjäisen salmen kautta kotisaaren valkamaan. Siinä seisoi hän jäykkänä ja järkkymättä, katsoi taakseen ja pui toisella kädellään nyrkkiään.

* * * * *

Kurtin poissa ollessa oli Särkkä usein käynyt Kurtin tuvassa. Hän lohdutteli murehtivaa Miiliä ja koetti imelästi mairitellen olla hänelle mieliksi. Hän liekutti lasta, sytytti valkean uuniin sekä rupatteli tyhjiä tarinoitaan pitkän syysillan painoa poistaakseen. Hän ahmi silmillään nuoren vaimon armautta ja teki laskelmia viekkaissa, vietillisissä ajatuksissaan. Hetken valmistettuaan puhettaan kauttarantaisilla viittauksilla hän sanoi hiljaa tekosääliä ja osanottoa ilmaisevalla äänellä:

— Älä pelästy, Miili, luulen, että tämä on Kurtin viimeinen matka. Tänään Tulli-Mikko vangitsee Kurtin tai… no niin… Pääsethän miehestä rauhaan, eihän sinun avio-olosi ole muuta kuin helvettiä maan päällä. Kurtti rääkkää ja kiusaa sinua syytöksillä. Ja minua, parhainta ystäväänsä hän härnää ja hätyyttää. Mitä olen Kurtille tehnyt? Täällä olen ollut turvanasi, kun olet yksin ollut ja jään vastakin — niin, vaikka iki-ajoiksi, niin… jos sattuisi, että Kurtille tapahtuisi äkkionnettomuus. Sitä emme kukaan voi edeltäpäin aavistaa. Esimerkiksi äkkikuolema. Niin, minun täytyy se sanoa, vaikka se koskisikin. Kurttia epäillään Peetron murhaajaksi. Tahdotko sinä olla murhaajan vaimo? Kurtti tuomitaan ehkä elinkautiseen vankeuteen ja sinä jäät yksin. Mutta älä itke, minä hoidan talosi ja lapsesi sekä sinutkin… niin nain sinut, jos suostut jakamaan elämän pienet ilot minunlaisen yksineläjän kanssa. Ajattelehan…

Särkkä keskeytti kiusaajansanansa, kun tuuli toi paukahduksen kaiun kalliolle. Miili säpsähti ja nousi pystyyn.

— Ei, ei, tuhat kertaa ei, se ei voi olla totta, tämä on hirveätä, ei, ei, ei, valitti vaimo.

— Totta se on ja kuule! Äsken pamahti, minä luulen, että Kurtti on
jo kuollut! Tullijahti ajaa häntä takaa. Kuollut ja sinä olet vapaa!
Tyynnyhän, tyynnyhän, Miili, et usko, kuinka sinusta olen pitänyt.
Aina, aina vain olet mielessäni ollut, rakas, sinä rakas…

Särkkä nousi. Kiihkeänkuumaa mielikuvaa luoden hän äkkiä tarttui Miilin vapisevaan käteen, kiimoissaan hän kahmasi vaimon rintojen kahta kumparetta ja tempasi hänet väkisin rintaansa vasten.

— Ei, ei, pois, petturi, sinä mietit murhaa, sinä olet murhannut Kurtin. — Miili nosti kätensä kalpeille ohimoilleen ja torjui Särkän luotaan. Kaikki on kadotusta, kaikki toiveesi ovat turhia. Kurtti kuollut! Oh, minäkin tahdon nyt kuolla, minä en kestä tätä, kestä tätä, oh!

Miili pyörtyi ja horjui. Särkkä otti hänet käsivarsiensa väliin ja suuteli häntä kiihkeästi.

Samassa astui Kurtti tupaan. Jäässä kalskaen hän kulki hitaasti keskelle permantoa, hyhmääntynyt öljytakki päässä. Pieksut tippuivat verta ja palkit siitä tahraantuivat. Kalpein kasvoin Kurtti katseli kauhean kalseana vaimoaan ja vanhaa ystäväänsä. Jäinen henki huokui hänen hurmeestansa, jokainen hänen jänteensä oli kuin jäänä, katse jäätä. Hyisin huulin hän kuiskasi hirveällä, haudanhiljaisella äänellä. Ääni kaikui onton onnettomana:

— Särkkä, kaikki kuulin, kuule, kaikki kuulin, kaikki tiedän… kuule… kahden kuollaan… ennenkuin nyt kuolen, kuolet, konna!

Kurtti talutti vaimon vuoteelle. Katseli hetken lasta, joka uinaili kehdossa pyöreänä ja pörröisenä. Huudosta se heräsi ja katseli suurilla tummilla silmillään pitkää miestä, joka kurottautui, kohosi ja tempasi seinältä pitkän keihään. Särkkä seisoi hänen edessään vavisten sanattomana ja sekavana. Äkkiä ja vihanvimmoissaan Kurtti karjaisten hyppäsi tasajalkaa permannolla ja iski keihään kärjen Särkän rintaan. Särkkä kaatui pitkin pituuttaan. Kurtti tempasi hänet kouriinsa ja heitti ikkunasta mereen. Sitte hän hoipersi ja lysähti lattialle kehdon viereen. Siihen hän korahtaen kuoli. Toinen käsi oli hervahtanut kehdon laidalle. Lapsi huitoi pienillä sormillaan, tarttui veriseen käteen ja hyväili sitä hymyillen, ikäänkuin se olisi hyvästellyt meren matkamiestä, niinkuin ennen niin monta kertaa, kun isä oli lähtenyt jonnekin, hyvin, hyvin kauas, yön pimeyteen ja tummaan tuntemattomaan. Hymyili, hymyili, eikä ymmärtänyt äidin itkun syytä.

Meri riehui kuin äitipuoli säälimättä saaren rintalastaan, myrskyn suurta poikaa. Hyrskyjen komahtaessa rantakallioihin tuntui kuin kirkon malmikello olisi kumahtanut. Ja myrskylinnut saapuivat vinkuen mereltä, hännit huusivat ikäänkuin nälissään, ne kaartelivat yli tuvan katon kimakasti kirkuen kylmässä ilmassa. Surulliset syystähdet tuikkivat jo usvaisen tahmealla taivaallaan, ikäänkuin ne olisivat oudostelleet ainoastaan omaa suurta arvoitustaan.

AJOVERKOILLA

Karantteenitohtori Kurre Caulen ja hänen ystävänsä kesätaiteilija istuivat vanhassa kaljaasin koijassa. Viron puolella oli ilmestynyt pilkkukuumetta. Kurre Caulen odotti nyt mereltä saapuvia purjealuksia tarkastaakseen laivamiehistöjen terveyttä. Siinä aikansa kuluksi alkoi leveälieristä huopahattua käyttävä, pitkänsolakka taiteilija kertoa ja kuvailla:

— »Eikös lähdetä ajoverkoille?» kyseli hilpeä vilke silmänreiässä kesä-isäntäni saaristossa, hartaan harvasanainen kalastaja Lunni. »Lähdetään vaan!» minä sanoin ja katselin ikkunastani merelle, joka loivasti kuin säteilevä loistolattia kohosi kohden taivaanrantaa, jossa kaukana tiesin Viron rannan riutuvan siniharmaassa udussa.

Koko kesän olin tätä outoa hetkeä odottanut. Kalansaanti on kesällä köyhän köykäistä. Kevät ja syksy ne ovat kalastajan parhaita pyyntiaikoja.

Taloon tuli vilkkautta. Emäntä puuhaili saunan puolella eväitä, isäntä, hänen poikansa sekä apumiehenä naapurinmies, jolla itsellään ei ollut verkkoja, hääräilivät kylkiäisessä siniseksi värjättyjen verkkojen ääressä paikkaillen ja parsien repeytyneitä silmuja, kiinnittäen verkon yläpäähän puuttuvia korkkikohoja sekä alapäähän poltetusta savesta pyöristettyjä ja reiällisiä riippakiviä. Sapalyhtykin oli otettu naulastaan porstuan peräseinältä, ja sen pollari oli kesällä punaiseksi uudestaan maalattuna ollut kuivumassa aitan seinämällä auringonpaisteessa. Sapalyhty on pieni, japanilaisen pienoistemppelin muotoinen siro lyhty, joka kiinnitetään puisen, pyöreän, loivan, punaiseksi maalatun leveän polon keskisyvennykseen. Näitä sapalyhtyjä on kaksi, jotka sidotaan verkkoköyden kumpaankin päähän. Verkon kulkiessa merenvirran mukana nämä sytytetyt sapalyhdyt osoittavat kalastajille aamun hämärtäessä paikan, minne verkko yön kuluessa on kulkeutunut.

Siinä kahdeksannen tunnin tienoilla illalla me sitten astelemme mutkikkaita kyläpolkuja pitkin kallioillaan kyköttävien kalastajatupien ohi meren suuren saaren rantaan. Siellä, missä miehet tavallisesti pitävät »rantakäräjiään», ratkaisevat kovaäänisesti keskinäisiään riitojaan, siellä kuhisee nyt vilkasta elämää. Kunkin kalastajaryhmän laiturien ääressä on liikettä. Vavetarhoista rannoilla kantavat miehet verkkoja, veneisiin, purjeita nostetaan pystyyn, moottoriveneiden koneita kiskotaan käyntikuntoon. Yksi ja toinen lähtee jo aallonmurtajan ohi väljemmille vesille. On siinä touhua ja puuhaa, kuka ensimmäisenä ehtii »maan taakse» korkean saarivuoren läntiselle puolelle, jossa kalansaalis on runsaampi. Me olemme nopeakulkuisella haapiollamme jättäneet muut taaksemme. Haapion kokka kohoo ylpeästi pitkien, loivien merenaaltojen heittelemänä sinkauttaen tyrskyjä ilmaan, jotka pirskeinä pirstoutuvat öljytakeilla peitettyihin niskoihimme. Niin me illan hämärässä aavan meren lainehtivilla liepeillä liuvumme ohi louhisten rantojen, ja tuolla kaukana kiidättää jälessämme muita haapioita.

Olemme löytäneet sopivan ankkuripaikan. Isäntäni, hänen poikansa ja apuri laskevat nyt pitkän verkon veteen, viistoon ulos meren aavaa ulappaa kohden. Verkon kummassakin päässä riippuvat painopohjakivet. Kohot painuvat veden alle. Pollareihin kiinnitetään sapalyhdyt palamaan. Haapion tuhtoon on sidottu verkkoköyden pää. Kokkamastoonkin sytytetään laivalyhty, joka jo heittää väilyvän välkkeen veteen. Ja nyt valmistutaan yölepopuulle. Haapion pohjalle on laidasta laidalle levitetty lammasnahkavällyjä ja haapion ylle on pingoitettu öljykangasteltta. Bentsiiniteekeittiö porisee jo kokan puolessa. Se tuo mieleeni kaupunkien kadut ja vilinän karjuäänisine autoineen ja moottoripyörineen, joista hyrräävistä hurjimuksista ja tunteentappajista olen kaukana, kaukana Suomenlahden keskellä, kelluvalla merellä alla siunatun sinitumman taivaan, jonka katto on kuin jonkun itämaalaisen ruhtinaan timanttihohtoisen vuoteen baldakiini kattorubiineineen ja safiireineen. Syksyn kirkkaat tähdet syttyvät yllämme korkeassa avaruudessa. Meri ja taivas näyttävät äärettömiltä varjoineen ja väreilevine viivoineen. Ja pitkin merenpintaa värähtelevät myös siellä täällä rannan puolella syttyvät muiden kalastajien sapalyhdyt. Ne kieppuvat kuin pomppivat tulikärpäset tai fosforitulet vuoroin välkähtäen pitkin aallonharjaa, vuoroin ikäänkuin sammuen painuessaan pitkän, tasaisen aallon pohjaan. Tämä on unohtumaton näky! Tuhannet miljoonat välkkyvät valot taivaan lakeudella, jossa jo kuukin alkaa pilkistää pilvien raosta. Se kelluu kuin kultainen haapio keskellä tähtimerta, ikäänkuin ukko ylijumala siellä ajelehtisi heitellen välkkyviä verkkojaan. Ja me pienet ihmisparat alhaalla samassa tärkeässä työssä, laivalyhdyn valon varjossa, ympärillämme kelluvia, kiiltäviä tulipisteitä. Bentsiinikeittiökin tuo iltayöhön väriloistoa himmeine, sinivihreine välkkeineen.

Iltateet, sajut on jo juotu, on haukattu kimpale leipää, jolle on levitetty vakkasesta voita, maisteltu vesilinnun munia, puraistu rasiasta otettua silakkaa; sillä: »Kalasta leivän jatko», sanotaan ulkosaaristossa. Korkea, jyrkkä vuorenseinä häämöttää sivullamme idässä kuin jättiläishaamu, jolla ei ole ääriviivoja. Saaren kolme kyttyräistä vuorikyhmyä, jotka muodostavat sen korkeimmat huiput, katoavat hämärään. Vuoret jo nukkuvat. Tähdet niiden yllä ikäänkuin valvovat niiden Yoldianmeren aikuista alkuaikaa, jolloin koko Viro ja suurin osa etelä-Suomea aaltoili vapaana merenä näiden kolmen huipun hohtaessa autiolla ulapalla kuin kolme alastonta luotoa. Tähdet valvovat vuorien vuosisataista unta, jolloin päivästä tuli yö ja yöstä tuli taas päivä.

Nyt syttyy saaren pohjoisimmalle kukkulalle majakan tuli valaisten loivaa rinteen reunaa, jonka alla jyrkänteen alla synkkä, miettivä kuusimetsä seisoo kuunnellen rantapaasia vasten pauhaavia merenmaininkeja.

Se majakka näyttää pieneltä luostarilta korkealla kalliollaan pyhitettynä kaikkeudelle ja tähti-iäisyydelle. Heikosti kuuluu tuulen mukana kalastajakylästä hyljekoirien haukunta. On yhdeksäs hetki illalla. Joku outo kaupungin keikaileva kulkija kulkee varmaankin saarikylän kujassa. Koira on aitanalaisesta piilopaikastaan kavahtanut pystyyn. Se haukkuu ja kymmenet koirat muista taloista vastaavat kallioiden kumeasti kajahtaessa.

Me asetumme lepäämään haapion pohjalaudoille allamme lämpöiset vällyt ja yllämme ryijyt ja peitteet. Harvasanainen isäntäni, joka ei ole koko kesänä vaihtanut kanssani montaakaan sanaa, kömpii ystävällisesti silmiään vilkuttaen ja hymyillen luokseni. Hän on niitä ihmisiä, jotka puhuvat silmillään, joiden vilkkeestä vielä loistaa puhdas, turmeltumaton kalastajan-sielu. Melkein isällisesti hän käärii peitettä tiukemmin ympärilleni, sillä yön viluinen viima ja meren hyinen henki kulkee pitkin merenpintaa puistattaen jäykistyneitä jäseniä. Minä vaivun lapsuuteni muistoihin, aikaan, jolloin äiti tuli vuoteen luo peitettä käärimään jalkojeni ympäri. Isästä on vain harvoja, himmeitä muistoja. Mutta tämä minulle outo, mykkämielinen, hyvänsuopa kalastaja tuntuu nyt isältä, joka tahtoo minulle kaikkea kaunista ja parasta tässä muuttelevassa, matoisessa maailmassa. Hänkin paneutuu levolle poikansa ja apurinsa viereen, joka tasaisesti toraillen on sättinyt poikaa kommelluksista tämän kopeloidessa taitamattomasti verkkoja laskettaessa.

Nämä luonnonlapset meren pauhaavilla partailla nukkuvat pian. Kuuluu vain tasainen ihmishengitys meren syvempää, levottomampaa hengitystä vastaan. Meren suolainen henki, rantakallioiden mäkimäntyjen tuores tuoksu ja haapion terve tervan haju tuudittavat minut pian horroksenkaltaiseen uneen. Merenvirta kuljettaa haapiota ja mukana seuraavaa verkkoa hiljalleen kohden laajenevaa, läikkyvää merta, kohden yötä ja tummaa tuntemattomuutta, joka häämöttää tähtien alta taivaanrannassa. Tuntuu kuin hiljalleen liukuisi pois kaikesta olevaisesta, kaikesta mantereen mielenmataluudesta, elämän katkeruudesta, ihmisten pienistä pistopuheista, kaikesta kavalasta maailmasta, josta kuolematon Aleksis Kivi puhuu. Tuntuu ikäänkuin luistaisin tähtien loistossa taivaanrannan tulipatsasporttien kautta ulos aavalle, aukealle maailman merelle, maapallon ääriin, jonnekin satujen saarelle, jossa palmut huojuvat neekerikalastajakylien turvemajojen yläpuolella ja nuoret kuparipoviset neitoset tanssivat uhritulien ääressä, vanhuksien juodessa tialva-juomaa, tietäjien kalistellessa bambukeihäitänsä ja kilpikonnankilpiänsä. — Tähdet tuikkien tanssivat ylläni. Näen kai valveilla unta tai olen jo onnellisessa unessa. Suuret merivirrat kulkevat kiikuttaen hiljaa haapiota, joka tuudittua tummaan tuntemattomaan…

Kun herään, on yö. Tähdet pääni päällä ovat suurentuneet. Kuu loistaa nyt kuulakkaampana valaisten ja kimmellyttäen merta. Sen välkkyvä väylä kipenöi tuhansin tulipistein aina taivaanrantaan saakka, jossa ohi purjehtii joku kolmimastoinen purjelaiva kadoten kuin aavelaiva. Laine laulaa ja liplattaa haapion laitaa vasten. Ajattelen kaunista saaren kalastajatyttöä, jonka silmät väikkyvät harhatulina aatoksissani. Miehet yhä nukkuvat, vihdoin minäkin nukun liplattavaan lauluun…

Aamulla neljännellä tunnilla tunnen hartioillani keveän kosketuksen; isäntämme kehoittaa meitä nousemaan. Miehet pukeutuvat öljypukuihin. Ilma on sateenharmaa. Korkean saaren ääriviivat hahmoittuvat sumun seasta, jyrkkäsyrjäiset harjanteet ovat kuin pilvimöhkäleitä. Unisessa udussa häämöttävät matalammat majakkamajat mastopuina tai lehtoina, pipolakkisina peikkoina. — Toinen mies lappaa kokan kohdalla verkkoa vedestä, toinen vetää verkkoa veneen laitaan kiinnitetyn, pyörivän telan yli. Kohojen hienoimmat nuorat aukaistaan solmuistaan ja eritellään kokkaan. Verkoissa kimmeltää, kuhisee ja kihisee haileja, joiden vatsat ikäänkuin naukuvat. Ne pärskyttelevät purstojaan selät fosforinvihreinä, kyljet violetteina. Varhaisvalvenneet kiislat ja koskelot parveilevat ääneti sumussa saaren sivu. Koko veneen pohja ja laidatkin täyttyvät kiiltävillä kaloilla. On tullut oikea Pietarin kalansaalis. Pari naurulokkia, kalastajia nekin, leijailevat kirkuen ja venettä seuraten yläpuolellamme. Silloin tällöin nappaavat ne veteen nuolena pudoten jonkin taintuneen, pinnalla kelluvan hailin. Kohta parveilee päällämme kokonainen lokkilauma. Katson merelle. Siellä samanlaiset laumat seuraavat kymmeniä kalastajahaapioita, jotka ovat samassa työssä. On liikuttu yöllä saaren suojasta merelle noin kolme kilometriä haapion vetäessä verkkoa viiden metrin syvyydessä. Tähdet ovat sammuneet, siellä täällä vielä joku sapalyhty tuikkelehtii. Ilma jo selkenee, saaren harmaa graniittirinta alkaa jo erottautua sumun ja siniharmaan udun seasta. Laivalyhty sammutetaan, purjeet nostetaan pystyyn, aamun raikas tuuli alkaa puhallella maan puolelta. Ja niin me viiletämme valkein purjein ohi saaren pohjoisniemen, jossa radiolennätinlangat korkeilla raakapuillaan humisevat ilmassa ja sumukellon torni rannalla punaisine kattoineen puuntaa silmään kuin pieni Poseidonille pyhitetty temppeli. Haapio kellistyy ja purje viistää kuin lokin siipi merenpintaa. Vesi kohisee ja sihisee kuin silkki, kun kokka kohoaa aallon harjalle, sirahtaa silmillemme suolaisia suihkuja. Meri, tuo julma, levoton äiti, pesee puhtaaksi uniset kasvomme.

Hyvää vauhtia ajaen, kilpaa purjehtien solahdamme salmesta saaren sisäsatamaan, jossa aamunvirkkuina kuin kaappivat orhit edestakaisin huojuen heiluvat yöankkurissa seisseet jahdit ja kaljaasit.

Majakantuli on aikoja sitten sammunut, vilkuttaen vielä jäähyväisiksi Viron puoleisille majakoille. Hyvää huomenta! välkyttävät rinteellä mäkitupien ikkunat. Karahutamme omalle laiturille. Rannassa on jo kuhinaa ja kohinaa. Vaimot ja vanhukset ovat meitä jo kauan kiikaroineet kallioilla. Vaimot ovat vyöttäneet itsensä öljyesiliinoilla. Raskaat pieksut jaloissa he ovat pian tyhjentäneet moltteihinsa kalasaaliin levittäen sen laiturille tai rannalle, hailit on pudistettu verkoista ja verkot huuhdottu ja kannettu vavetarhaan kuivumaan. Jokaisen haapion ympärillä on vilkas vilinä, sormet kiiltävät hopeaisten suomujen seasta auringon välkkyvässä valossa. Sillä suuri päivän tulipallo on kohonnut merestä hälventäen sumun sekä luoden vuoren harjanteihin ja männynlatvoihin kullanheleätä hohdettaan. Ja meren suuri saari kylpee kuin kolmikyhmyinen alkuajan lisko tai jättiläisvalas aamuauringon loistavilla laineilla.

SUVINEN SAARIMUISTO

Taiteilijatoveri kertoi tämän lyhyen suvisen tarinan istuessamme kahdenkesken kalastajan isossa tuvassa.

Niin. — Se saari muistuu usein mieleeni. Siellä minä elin lyhyen puhtaan sadun. Olin ollut väsynyt maailmaan ja pakenin tälle yksinäiselle meren saarelle, joka suolaisine kylpyineen ja aurinkoineen, paljaine kallioineen ja havumetsineen antoi minulle takaisin elämänilon ja luomisvoiman. Kalastajakansa otti minut muukalaisena ystävällisesti vastaan, kun he huomasivat, että minä rakkaudella katselin heidän töitään, askartelujaan aitoissa, verkkotarhoissa ja venevalkamassa, jossa punaposkiset saaren immet istuivat molttiensa ääressä vaiteliaina kaloja peraten. Ihmiset olivat niin koruttomia ja vakavia. Vasta iltaisin, kun tuli karkelon hetki, saivat immet iloisen, odottavan ilmeen silmiinsä. Ne silmät kimmelsivät kuin meri sinisen taivaan alla auringossa.

Kuljeskelin päivisin pitkin saaren hiekkaista mäntypylvästökujaa, ohi puisen tanssilavan tai seisoin rantakivillä maalaillen merta sen kaikissa rikkaissa värivivahduksissa. Ja minä sain työssäni rauhan. Harvoin minä katselin saaren neitoja. Ne loivat minuun kummeksivan ja aran katseen. Mitäpäs niistä! Olin saanut tarpeekseni turhista naisista maailman suurilla turuilla. Kuuluinko minä enää siihen maailmaan? Mutta enhän kuulunut tähän pieneenkään maailmaan tässä pienessä saaressa. Kävinhän minä venerannassa joskus juttelemassa ystävällisen isäntäni, kuulun haapionrakentajan kanssa. Vuorostaan hän tuli kalliolle katselemaan minun maalaustani. Mutta kun hän huomasi minun vaiteliaan kiintymykseni työhöni, hän läksi hyväntahtoisesti myhäillen oman haapionsa luokse veistelemään ja tervaamaan sen laitoja.

Mutta illan tullen, kun olin juuri kuvannut iltalaskun heijastuksia taivaan läntisellä laidalla ja laskin värilastan väsyneenä kädestäni, minut valtasi entinen, ikuinen ikävä. Sellaisen tunteen voi vain meri ja autio saari antaa. Tytöt ja pojat alkoivat iltahämärässä vaeltaa tanssilavapaikalle saaren metsään, tytöt edellä ja pojat jälessä. Vastustamaton halu veti minua sinne. Tahdoin vain katsella, mitäpä minä puuttuisin heidän lemmenleikkeihinsä.

Ensin istuivat kaikki hiukan hidastellen lavan kaidepuulla. Pojat kokosivat lantteja luotsin soittajapojalle. Ja pian alkoikin kuulua haitarin voihkiva, vallaton ääni. Se sopii vain yksinäiselle saarelle meressä tai mannermaan sisäjärven tukkiponttoon vorokin vierustalle. Mutta suuressa maailman salissa se on narrintiuku kaikkien kauniiden soittimien joukossa.

Pian alkoi piirileikki ja sitä seurasi jo kiihkeämpi, kivakampi tanssintahti. Isäntäni poika Ania sai lopulta minut piirin pyörteisiin. En kiinnittänyt keneenkään tyttöön erikoista huomiota. Pyörinhän vain kuin marionetti, jota elämän oikku ja sattuma liikuttelee.

Pyörre veti minua kuin merivirta, ja minä annoin sen itseäni kuljetella. Yhdentekevää, minne se veisi, kunhan vain voittaisin iltaiset ikäväni, Olinhan kuitenkin ulkopuolella kaikkea tätä. Mitäpä minä tässä oudossa joukossa merkitsin. Olin vain kesävieras, kulkuri, jonka pian unohtaisivat. Tämä tunne herätti minut. Kesken karkeloa minä hiivin pois hämärään. Mutta kauan kuulin kenkien kolkkeen ja haitarin hohkivan, inisevän äänen. Mereltä kuulin naurulokkien kirkuvat äänet. Minua nauratti.

Päivällä oli pieni huume kadonnut. Suurempi, valtavampi, haltioituva huume odotti minua rantakalliolla maalaustelineeni takana, seuranani vain paljas kangas, sielunilohduttaja, edessäni suuri, suunnaton meri, minun ainoa suuri, uusi ystäväni. — Mutta illan tullen minut taas valtasi kaipaus kosketella ihmistä, tuntea sen läheisyyttä, vaikka se voisi vieroittaakin. Ja niin minä kuljin taas tanssilavalle. Useat illat minä näin kuljin. Karkelossa minä unohdin työni ja päivän työssä taas karkelon, jota pakenin.

Mutta eräänä iltana minä en paennut. Minä tanssin tulisemmin kuin koskaan ennen. Vakava Ania tanssi aina naapurin Nannan kanssa. Ja Nannan seurassa oli aina joku toinen tyttö, joka oli minua arastellen katsellut. Ensi iltoina hän tuli ujona minua pyytämään piirileikkiin. Mutta seuraavina yhä useammin. Minä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Tunsinhan vain lämpimän poven povellani, oliko se sitten karkelon kiihkeydestä kuuma vai muusta syystä, sitä en kysynyt itseltäni. Tänä iltana minä tanssin loppuun saakka.

Haitari taukosi äkkiä soimasta kuin yhteisestä sopimuksesta. Hameet hulmahtivat, tytöt juoksivat pois. Sitten astelivat he hiljemmin, kolme, neljä tyttöä eri joukkoina. Jälempänä Nanna ja se vieras tyttö. Tanssin tauottua kaikki pojat riensivät tyttöjen jälkeen. Minä kuljin nyt nopeammin kuin ennen. Kun saavuin tyttöjen luo, tarttui joku saaren poika sen Nannan toverin, vieraan tytön käsivarteen, mutta tyttö kiskaisi itsensä irti huudahtaen: »Mene pois!» Sitte hän äkkiä pisti tanssista vielä kuuman kätensä käteeni ja kuiskasi: »Tule!» Tapahtuiko tämä sattumalta vai naisjuonen viehättävän oikun vaikutuksesta? Minua tämä yhtaikaa kummastutti ja huumasi.

Minä annoin kuljetella itseäni kuin pienen merivirran vietävänä. Nannan saattajana oli Ania. Minä astelin hiukan oudostellen vieraan saarineitosen rinnalla kaunista mäntyistä tietä iltayön hiljaisessa hämärässä. Kuljimme meren nientä kohden. Valkeat kalastajatuvat hohtivat hämärässä. Hieno tuulen viri kävi mereltä, taivas ei ollut selkeä. Rannalla törröttivät isot, puolipyöreät, sivuilta latuskaiset, korkeat paadet. Ne näyttivät hämyssä suurilta palloilta, joilla jättijäiset ovat olleet keilasilla, tai suurilta lakikivitauluilta, joita Mooses Sinain vuorelta laskeutuen löi rikki.

Kulkiessa sain tietää, että vieraan kumppanini nimi oli Meri. Ehkä se alkuaan oli joku vieraskielinen nimi, mutta hän oli sen muuttanut. Hän oli kotoisin kaukaisesta saaresta Viron puolelta. Hän ei pitänyt tämän saaren sulhasista, nytkin ovat kai menneet kiusaa tekemään hänen aittaansa. Mitäpäs heistä, väkivaltaisista, välittäisi! Oli usein tullut pyytämään, ei tiennyt miksi. Oli usein salaa katsellut minun maalauksiani. Saisinko minä hänet maalata? Mitäpä hänestä, saarelaisesta, sellaisesta… Eikös mitä, hauska oli karkelossa kiidellä sellaisen kanssa, joka ei polkenut jalalle eikä puristellut kovakouraisesti. Olivat niin ilkeitä hänelle vierasveriselle, vilkkaalle… Istuimme aittojen lähellä. Nanna se siellä aitanavain kädessä ärsytteli, että kyllä hän yökyöpelit aitastaan kyörää. Sitte tarttui hän Anian käteen… Pari katosi rannemmalle. Me katselimme toisiamme. Vieras tyttö tuli minua lähemmäksi kuin tietämättään — ja niin mekin hiivimme rantakallioiden taakse ja istahdimme hatruiselle nurmentapaiselle, mikä lemusi kalalle, merelle ja kostealle maksaheinälle. Laine läikähti kuin huokaillen aivan jalkojemme juurella, liplatti ja leikki kuin tahallaan.

Hänen oli ikävä, ikävä omia oloja, oman saaren suloja. Hän huokaili. Ennenkuin sen itse huomasin pitelin jo tytön kättä omassani. Vastustelematta hän antoi sen tehdä. Hän antautui kuin luonnon suuri levoton lapsi meren partailla hyväiltäväksi. Ei siinä sanoja tuhlailtu, ruskeat nauravat, lymyilevät katseet vain kiilsivät hämärässä. Ruskea, sileäksi kammattu tukka tuntui silkiltä. Vein käden hennolle uumalle. Se oli kuin haahkanuntuvaa…

Katselimme merta. Kauempaa näkyivät suuren merisaaren hahmoääret. Kuin suuren kivisen jättiläisvalaskalan selkä, jossa oli kolme kyhmyä, kolme korkeata vuorta. Usko, toivo ja rakkaus! Ajatteliko hän nyt tällaista? Ehkei ajatellut mitään — kuten en minäkään. Ei muuta kuin saada olla lähellä jotakin lämmintä, vaarallisen, mittaamattoman meren ääressä… Majakan vilkkuvalo välkytteli tutunomaisesti kuin silmää räpäyttäen: ole varuillasi, ole varuillasi, voit laskea elämänhaahtesi karille… Niin se räpytteli meille, myöhäiskesäyön helohämyssä merentuulien tuutimille ihmislapsille. Minun ääneni alkoi säestää hänen äänensä sävyä. Puhuin kuin hänkin yksinkertaisesti. Puhuin suurista kaupungeista, joissa loistavien salien läpi kulkee myös suuri ikävä kattokruunun kynttilävalojen lepattaessa levottomina.

Hänen äitinsä oli hukkunut mereen matkalla mantereelle, veljet vierailla vesillä, hän vieraassa saaressa. Oh, hänen oli vilu! Minä kiedoin käteni yhä tiukemmin hänen ympärilleen, ettei hän tuntisi ikuista ikävää ja vilua. Voi, meitä ihmisparkoja! Kun olemme yksinämme, niin kaipaamme ihmisiä, ja ihmisten parissa kaipaamme yksinäisyyttämme. Sanoja, sanoja, miksi minä puhuin omia ajatuksiani! Mitähän tämä minulle vieras olento ajatteli? Omaa onnea ja kotia? Tai ei kaivannut, odottanut enää mitään. Sieluuni virtasi ikäänkuin säveliä ikuisen, rauhattoman meren surullisesta soitosta. Se vaikutti samalla kiihottavasti ja tyynnyttävästi. Tunsin ikäänkuin olisin nuori kalastajapoika, joka on eksynyt vieraalle saarelle, tai niinkuin itse Lemminkäinen, joka hetken ilakoi saaren impien parissa. Oliko minulla oikeutta tähän onneen, oikeutta rikkoa onnea…? Ympärillä jotakin kiehtovan himmeää, kutsuvaa, kiihoittavaa, taasen aavistelevaa, arkaa, luoksepääsemätöntä, poistyöntävää. Taivaalla jo alkusyksyn tähtiä, pieniä tähtiä, pari suurempaa. Rannan kala-aitat tyyninä, makuuaittojen hämärässä pidätettyä naurua, kuin tukahtumista. Aittojen seiniä pitkin puunsivat krassit kuin kuuman veren pisarat. Vakavat, valkeat talot ylempänä, siellä nukkuivat vakavat vanhukset, väsyneet… Verkot kuivamassa vapeillaan kuin neekerimajat jossakin Tyynenmeren eteläisessä saaressa. Verkkoaitauksen suojassa merimieskarhun kämmenen kokoiset keltaiset päivänkakkarat sekä unikukat, palsamit ja hajuheinät. Pihamaalla unessa nuokkuvat kaivot, tupa-aitauksen sisällä pyhitetyt omenapuut puolikypsine hedelmineen. Ja kallionlohkareiden takana kuiske syyskesäisessä yössä ja viileä tuuli pyyhkimässä kuumaa otsaa. Nuoren tytön poven nousu ja lasku kuin suvi-iltainen merenlaine. Tytön käsi vapisi. Ruskea tukka koskee poskeani ja läpi ruumiin käy väre kuin pistos, joka ei haavoita. Ruskea pää taipuu taaksepäin, pehmeät lämpöiset kädet kietoutuvat kaulaani. Katse suunnattuna taivaan kimmelkukkaiselle aavikolle…

— Tuletko huomenna luokseni?

— Tulen. —

Sitten syvä hiljaisuus. Me emme puhu mitään. Käyn kiihkeämmin tytön käsivarteen. En voi ilmaista itseäni. Sydän soimaa, ettei tämä ole rakkautta puoleltani, että leikittelen, lämmittelen vain hetken kuin vieraan tuvan tulen ääressä lähteäkseni taas maailmalle. Tyttö tekee kuin puoleksi hätääntyneen ja hämmentyneen liikkeen ja aikoo nousta.

Samassa kuuluu huuto yöstä. Aitoista tulee pareja, tytöillä valkeat yöpuvut. Ne näyttävät haamuilta. Minä hätkähdän, otan hetkeksi kädestä — kuin ovensuussa, ajautuakseni kuin koditon kylmään maailmaan. Hyvästelen.

Seuraavana iltana kohtaamishetkellä on minulla vieraita kalastajatuvassani. Katson usein ulos pimeään ikkunaan. Miksen koeta saada vieraita pois? Olen kuin naulittu tuolilleni ja minä puhun kuin unissani jotain outoa ja joutavaa. Hän kulkee kai nyt omenapuun varjossa pitkin saarikujaa ja odottaa. Olin kuulevinani askeleita. Myrsky kolkutti nyt ovea kuin paha omatunto.

Minä en tavannut häntä enää milloinkaan.

OINAANSARVEN SÄVELIÄ

Hellaan luonnonjumala, pyhä Paan, soitteli muinoin vanhassa Kreikassa luonnonsäveliään pukinhuilullaan riemastuttaen koko luonnon, iloksi ihmisille, johdattaen heidän heleihin sydämiinsä korkeanymmärtävän yhteenkuuluvaisuuden lempeän luonnon ja kirkkaan kaikkisuuden kaikkialla hymyilevän hengen kanssa.

Suomalaisilla oli omat haltijansa, lähteissä, puissa, vuorilla, metsissä. Nämäkin olivat luonnon, milloin pahoja, milloin hyviä henkiä, jotka ihmistäkin ilostuttivat tai niitä ilkkuivat. Oli peikot, maahiset ja menninkäiset, metsällä ja merellä omat väkensä, vedenneitoset, vesihiidet ja veteiset. Keväällä on omat keijunsa, kesällä omansa ja lähenevä syksykin ja syysmyrsky voivat loihtia omat haltijansa, jotka ruokohuiluillaan ja karhunputkipilleillään säestävät viimeisellä kesän hehkullaan sykähteleviä säveliä. Ja kuuluupa silloin meren saarella selällisellä menninkäisen oinaansarven säteileviä säveleitä kaikuna kaukaisen armaan ajan, suuren luonnonjumalan, pyhän Paanin paimenpillistä. Tällaisia täyteläisiä säveliä voi merta ja metsää rakastava, herkkä korva kuulla jossakin sisäsaariston ulkopuolella piileilevässä ulkoluodon saaressa lampaankeritsemisen aikaan. Silloin syksy soittaa viimeisiä raikkaita riemusäveliään oinaansarvellaan.

Riemulla sitä aikaa odotetaan, odotetaan elokuun viimeisiä kuutamoiltoja, jolloin mantereella jo elot korjattu on, kevään kylvöt niitetty on. Silloin saarelaiset nostavat purjeensa, rantaan kertyy kansaa, vaimoilla villavasunsa ja keritsimet mukanaan. Iloisesti kilvan kiidättäen viilettävät purjehaapiot vesiä. Mies se joka ensinnä ehtii. Haapiot melkein hipaisevat toisiaan. Karautetaan kohisevin kokkatyrskyin suoraan ulkosaaren niemikallion loivaa kielekettä pitkin ylös tasaiselle punaiselle paadelle. Kaikki pestistä, köydestä vetämään venettä ylemmäksi, miehet, vaimot, pontevat pojat ja saaren ihmeelliset immet. Mikä ilo, väri, nauru, veden vellova voima ja elämän halu! Ja se saari on kuin mikäkin vaatimaton, valoisa, pieni paratiisi. Vastaan tulvahtaa syyslämpöisen metsän ja lehdikon lempeä tuoksu. Riemullisen rehevä kasvullisuus sivelee sulollaan silmiä, siinä on hilpeä niitynpälve, tuossa tuoksahtaa pillikauraa, suhisee saarnia, tohisee tuomia, vilisee villiruusuja, taipuu tuulessa taikina- ja viinimarjapensaita, kallionlokeroissa kuultaa vaaleanpunaisia horsmia ja keltaisia maksaheinänkukkasia.

Ja menninkäinen istuu jossain korkeassa saaren puussa ja soittelee viileän villejä lurituksiaan. Ja se saa saaren väen valtoihinsa. Hoilaten ja huutaen juostaan pitkin metsän polkuja, ajetaan lampaita, jotka ovat hiukan villiintyneet nekin yksinäisellä meren suvisella saarella. Teirit kohahtavat lentoon, vasikat ja mullit hyppivät kuin hullaantuneina kopsahuttaen, kupperehtien. Kuuluu ilmasta kalasääsken kimeä kirkuna. Jänöjussit pupperehtivat pelästyneinä juuri aurinkounestaan heränneinä. Luikkivat, loikkivat pitkin pensaikkoja. Kalastajapoika heittää lippalakkiinsa jäniksenpoikasen silmille. Se saa kuin siivet, se viilettää vimmatusti piilopaikkaansa, jossa se kerran on syntynytkin ja jossa sen iso ja emo kerran kevään keväässä, kirkkaassa kiimassa ovat tavanneet toisensa täyttääkseen luonnon suuren lain. Sinne ne ovat suojansa omalle pienoiselle piskuiselleen sammalien viheriänheleään huoneeseen laittaneet, piiloon pahoilta vaanivilta surman silmiltä, ettei ehkä mantereelta talvella jäitse saareen eksynyt kavala kettu löytäisi heidän lempensä pientä lahjaa. Iloisena piipertää piskuinen jäniksenpoikanen kalastajapojan pauloista pelastuneena tuntiessaan taas omakseen ihanan metsän valkean vapauden. Ja kalastajapoikakin makaa maassa nauraen täyttä kurkkua, hullunkurisesti matkien jäniksen juoksua. Hän nauraa metsälle ja merelle ja omalle nuorelle voimalleen. Ja merikin myhäilee ja nauraa, tiirat tirskuvat ja taivaskin tanssii. Siltä ainakin näyttää. Mikä rajaton riemu ja runous! Ja surullisen hupaisena hypähtelee puusta puuhun kirkuvan, kimpoavan saarenväen edellä saaren yksinäinen oravaerakko. Ja merentuuli voi tarinoida siitä vanhasta erakosta eriskummallisen tarinan.

Souteli kerran kalastaja saaren suojassa. Näki punaisen pilkun merellä, luuli lumottuna merenhaltiaksi. Souteli, souteli lähemmäksi, huomasikin oravan pujottelevan läpi laineiden lakkapäiden pölkyllä tai leveällä lastulla häntä pulleana purjeenaan. Pistipä kalastaja airon veteen, sitä pitkin orava juoksi veneeseen. Vei soutaja oravan saareen. Orava otti sen asuakseen, armaaksi huomasi suvisen saaren. Oli tiine, poikasia kohdussaan kantoi. Ja niin lisääntyi ja täytti maan. Mutta tulipa sitten mistä tulikaan näätiä saareen. Näädät surmasivat kaikki oravat paitsi yhden. Kulkivat sitte kalastajapojat piilukkoineen saaressa ja surmasivat kaikki näädät sukupuuttoon. Siksi nyt yksinäinen, erakko orava niin hupaisena hypähtelee saarenväen tunkeutuessa tiheikköön. Ei ole vanhalla saareneläjällä kultaista kumppania, pian se itsekin kuolee pois ilottomaan ikäväänsä.

Läpi saaren samoilee nuori poikaparvi, on sellainen hoilotus ja hälinä kuin olisi tulipalo. Vihdoin lampaat saadaan ajetuiksi kallioniemeen. Jalat sidotaan, miehet pitelevät ja naiset keritsimillään leikkaavat lämpöiset villat, jotka kootaan vasuihin ja säkkeihin. Joku oikukas lammas pääsee karkuun. Kadonnutta lammasta ajetaan taas takaa. Mies katoaa metsään, pian palaa hän pensaan aukosta kantaen hartioillaan vikuroivaa, villiintynyttä… Kerimisen aikana huohottavat lampaat naisten sylissä, nuoret tytöt syöttävät niille leipää. Kerityt kilit ja karitsat näyttävät noloilta, niiden villa loistaa nyt melkein lumivalkoisena. Ne tuntevat itsensä keveiksi ja arastelevat merentuulen henkäyksiä, ne määkivät iloisen avuttomina ja pysyttelevät pelokkaina emojensa luona. Naiset kertovat taruja ja taikoja, miehet ovat jo vetäytyneet johonkin kallion koloon, juttelevat omia meheviä merijuttujaan ja nauravat. Saaren korkeassa puussa nauraa menninkäinen ja soittaa hillitymmin hilpeitä säveliään. Lampaat juoksevat vapaina ja kerittyinä hiljaa pitkin rantaa metsään. Jo alkavat kilit ja karitsat hypellä taas hilpeämmin. Sillä menninkäinen päästelee nyt pillistään piukkivia, sorkantöminälle kuulostavia loppusäveliään. Saaren tytöt ja pojat saavat silmiinsä iloisen ilmeen. Ne alkavat ajella toisiaan takaa pitkin kallioita, jotka riemusta kajahtelevat. Riemuiten riennetään rantaan, pojat kaappasevat tyttöjä kaulasta, siinä se syttyy monen salassa säilytetty lempi. Hulluna veri humahtaa, sillä sydämissä soi menninkäisen maanitteleva soitto. Rymisten, rämisten, notkuen ja nauraen työnnetään veneet vesille. Veneetkin tanssivat kuin paimenhuilun tahdissa kiihkeiden kuohujen kautta täysinäisin pullein purjein loitos, loitos, kohden omia onnellisia ja onnettomuudessakin rakkaita kotirantoja.

Saaren suuressa saarnipuussa vaikenee vihdoin menninkäisen ilosta menehtyvä oinaansarven soitto. Mutta vanhan männyn lakastuvassa latvassa istuu vaiti vanha erakko-orava kuunnellen meren kumeata kohua, miettien mennehiä nauravan nuoruutensa päilyviä päiviä. Ja elokuun auringon viimeiset säteet sammuvat sen surullisiin silmiin.