language: Finnish

NUOREN ROUVAN KESÄ

Kirj.

Cécile Gilson

Ranskankielestä ("Le merveilleux été") suomentanut

V.E. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1930.

NUOREN ROUVAN KESÄ

I

»Vaikene, Pascal, sinä ikävystytät minua.»

Avonaiselle kirjalle muodostunut otsaton ja leuaton kaniinin hahmo nousee kohtisuoraan asentoon, ja Pascalin pyöreä ja väritön silmä, joka on liukunut silmäluomen kulmaan, katselee minua suoraan kasvoihin niukasta kuopastaan.

»En puhu sinulle, vaan luen. Nautin auringonpaisteesta. En edes ajattelekaan. Kuuntelen kaunista ilmaa.»

»Etpäs. Sinä puhut itseksesi. Nimittäin minusta. Sinä kulutat elämäsi katselemalla minua, sulkien toisen silmäsi nähdäksesi, olenko suorakulmainen.»

Pascal hihittää falsetillaan, kiekuen kuin käheä kukko.

»Omaatuntoasi sinä Pascaliksi nimität, kun se katsoo sinun sisimpääsi.»

»Luonnollisesti. Heti kun mielessäni liikkuu huono ajatus, arvaat sinä sen ja juokset perääni pelmuuttaaksesi minua pyyhinrievulla… Se päättyy siihen, että tulen värisevän ja läpinäkyvän tuntehikkaaksi kuin kiiltokivi. Se on peräti epämieluista, Pascal».

»Kenties», myöntää Pascal imeskellen savukettaan ja räpytellen silmiään päivänvaloa kohti, »mutta minä tiedän, että sinulle kuuluu luonnostaan omistaa puhdas sielu».

»Siis sinä koristelet sitä, puhallat siihen, kiilloitat sitä…»

»Kyllä», sanoi Pascal. »Jotta voisit käyttää sitä kuvastimenasi. Jotta olisit tyytyväinen.»

Nauran, kasvot päin valoa.

»Olen tyytyväinen. Olen tyytyväinen, kelpo Pascal-serkku. Minulla on kiilloitettu ja siloitettu sielu. Näen siinä itseni pohjaan asti ja nauran sille!»

Pascal nauraa myöskin, hullunkurisena ja värittömänä vihreässä kauhtuneessa puvussaan, kuin sirkka auringossa. Hän menee huolellisesti karistamaan savukkeensa tuhat etäämpänä olevaan tuhkakuppiin, ohut kitsaasti leikattu varjokuva, kokonansa nenää, korvia ja jalkoja.

»Hyvä on. Hyvä on, pienokaiseni!»

Soinnuttomalla äänellä hän lisää äkkinäisen liikutuksen vallassa, kumartuessaan, pudistellessaan ja ripotellessaan tuhkaa:

»Sillä tiedätkö, sinun onnesi varmistamiseksi olen pannut koko elämäni peliin.»

Heti tämän sanottuaan hän liikutustansa kätkeäkseen laskee pilaa, irvistelee, hassuttelee.

»Sinä olet hupelo, Pascal.»

»Enpä ole, serkku Marceline. Olen vain epäonnistunut mies. Se on vielä kehnompaa! Olen epäonnistunut kaikessa, syntymisessänikin: synnyin liian aikaisin. Koetin maalata tauluja: niistä tuli kauheita. Sinä nauroit niille. Tahdoin kirjoittaa teoksia: ne olivat typeriä. Sinä haukottelit niille. Tahdoin ansaita rahaa: menetin sitä. Tahdoin tehdä työtä: tulin sairaaksi. Siksipä, näetkös, mieluummin istun ja tarkkailen, kuinka sinä elät.»

Kirkkaassa kevätauringon paisteessa, joka täyttää huoneen värähtelevillä ja karkeloivilla valovälähdyksillä, kääntyi surullinen pikku kaniininpää minuun päin kalpeana, kärsivänä ja kokonaan heltyneenä.

»Mutta, Pascal, sinä ikävystyt köyhässä vanhanpojan asunnossasi, kun olet ihan yksin, toimetonna… jos olen nauranut tauluillesi, johtui se iloisuudestani, ja jos olen haukotellut kirjoillesi, niin syynä oli väsymykseni…»

»En ole ikävissäni», virkkaa Pascal. »Minulla on paljon puuhaa: odotan, että sinä kutsuisit minua. Tiedäthän tarvitsevasi minua, jotta kävisin kanssasi näyttelyissä ja toimittaisin talousostoksiasi…. Valitsen erittäin hyvin lastesi kengät…»

»Pascal…»

Huomautan häpeissäni:

»Mutta tiedäthän… tiedäthän… jos kehoittaisit ostamaan mustat, kun tahtoisin keltaiset, niin ostaisin mustat!»

Pascalin vaaleat silmät punastuvat luomien kohdalta rajun ilon täyttäminä ikäänkuin kyynelistä. Äkkiä hän purskahtaa nauruun, olkapäät vääristyneinä:

»Lausun tunnustuksen huolettomuudellesi…»

Lisään samaan sävyyn, kiiruhtaen ajatuksen loppuun:

»Ja minä mahtipontiselle innostuksellesi. Ensiksikin sinulla on tänä aamuna ihan sammakon ilme. Sitten sinä pidättelet minua puhumaan itsestäni: tietenkin se huvittaa minua; unohdan sen johdosta jokapäiväiset huoleni: käskyt, järjestelyt, lasten koulutehtävät, postin ja Maximen kaapin, johon hän eilen näki koin pujahtavan…»

»Koi Maximen kaapissa!» huudahtaa Pascal ällistyneellä äänellä.

»Niin, Pascal. Koi Maximen tavaroissa!»

»Pane sinne heti naftaliinia», käskee Pascal.

Mutta katsokaamme vielä hetkinen tätä kevään valtaaman puutarhan nuorekasta, säihkyvää iloa. Pitkiä nurmikenttiä, jonne puiden varjo piirtää samettisia suorakulmioita ja ympyröitä, tätä vielä kasteesta kostean ruohon rehevyyttä, tätä aurinkoa, joka syöksyy kaikkialle, suonteni syvyyksiin asti ja tätä taivasta, jonka viaton sini lempeästi suutelee sydäntäni.

»Pascal, oletko huomannut noita kolmea kurjenpolvikoria, jotka ovat kuin kolme suurta tomaattia salaattilautasella? Entäs tätä uutta soraa, joka panee hampaat kirskahtelemaan, kun sitä vain katselee? Tai näitä kellonmuotoisia lehmuksia… Tunnustele näitä linnoituksen seiniä!»

Pascal vastaa rauhallisesti:

»Se on hyvin rumaa. Mitä tuo hyödyttää? Miehesi ei sitä älyä, emmekä mekään siinä mitään huomaa. Et ole koskaan tutkinut tiilien laatua, pienokaiseni. Maxime näytti minulle eilen niiden erinomaisuutta. Tai sitten porttien puuta? Ei yhtäkään oksaa ole siinä. Katsoppa sitten puutarhan suuntaviivoja, kuinka ne ovat säännölliset. Maxime on erittäin tyytyväinen rakennusmestariinsa.»

»Niin. Tuota sanotaan kauniiksi taloksi. Siinä on myöskin uloke, missä juomme kahvia… Uloke on niin korkea, että minua siellä pyörryttää… Se on oranssipuitten välissä, jotka myöskin ovat kellonmuotoisia… sinisellä, jäätikköä muistuttavalla kivellä…»

»Siinä on kokonaisuutta», väittää Pascal. »Se on sopusointuinen. Se on komea. Ruokasalissa voi päälliseksi neljäkymmentä isoa vatsaa olla kerrallaan päivällisellä.»

Pascal kohottaa nenäänsä ja luo Martinin vernissalla kiilloitettuihin huonekaluihin ja leposohvien samettiin pelästyneen katseen, joka äkkiä sokaistuu kohdatessaan auringon. Hän kiinnittää sitten katseensa johonkin, räpytellen hitaasti silmiään.

»Mitä se tekee. Sinulla on ikkunat, Marceline.»

Riemuitseva ilma laulaa ja huhuilee minulle:

»Niin juuri! Siellä on ikkunat!»

»Olet siis tyytyväinen», sanoo Pascal lopuksi.

»Sano minulle että olet tyytyväinen.»

Nauran Pascalille, nyökkäilen hänelle, vilkuttelen silmiäni, saan hänet uskomaan, hemmoittelen häntä äänelläni.

»Niin juuri, Pascal, niin juuri, minä olen tyytyväinen. Niin juuri, olen tyytyväinen, Pascal.»

Silloin kuuluu kaukaa huutoja ja laukkaamista; koko puutarha on sitä täynnä. Se on kuin kevät olisi tullut kevään keskeen. Lapset syöksyvät vihreälle nurmelle.

»Katso! He ovat vanginneet koko valon!»

Pilvenpatsas on tulossa. Kuulen sen lähestyvän: se kulkee jäätikön, kaidan eteisen yli; se tulvehtii siniseen salonkiin, täyttää talon melulla ja elämällä, kimeillä naurahduksilla ja koirien haukunnalla…

»Niin juuri! Minä olen tyytyväinen, Pascal, epäilemättä, minä olen tyytyväinen!»

Pascal mutisee rukoilevan ja koomillisen näköisenä:

»Sinulla on lapset, Marceline.»

II

Pyhän Neitsyen kuukausi. Kukkia, muminaa, rukousnauhojen helinää, sydämen lempeyttä ja puhtautta, luonto kirkas kuin aamu…

Järjestäessäni äskettäin papereitani löysin hukkaan joutuneita vanhoja kirjeitä. Eräs, joka oli kirjoitettu punasinervällä musteella malvanväriselle paperille, puistatutti sydäntäni kuin kaukaisen kellon äkkinäinen kutsu. Se oli ensimmäinen morsiamenkirjeeni, kirjoitettu kymmenen vuotta sitten kahdeksantoistavuotispäivänäni; olin menossa naimisiin Maximen kanssa. Äiti oli riemuissaan, talo juhla-asussa. Maxime oli juuri tullut isänsä seuraajaksi tehtailla. Koko maailma hymyili, onnitellen meitä. Maxime oli kookas, ja hänellä oli mustat silmät; kun hän katseli minua, vapisin hiukan enkä häntä tuntenut. Kiinnitin häneen lukemattomia haaveita. Ja kirjoitin hänelle venytetyllä persoonattomalla käsialalla kovin arkoja ja ylpeitä kirjeitä, joita kaikkia kannatti toivo rakastaa häntä.

»Ah, hyvä Jumala, Pascal, mitä muistutatkaan mieleeni…»

Mutta Pascal onkin kaikessa viattomuudessa nukahtanut nuoreen heinikkoon, jäsenet koukussa ja suu auki; hän näyttää nieleskelevän sinistä taivasta. Kaikki tuo on niin kaukana, ja kevät on suloinen lasteni ympärillä…

»Älkää kiistelkö, rakkaani. Älkää herättäkö Pascal-setää. Eikö Boula ymmärrä leikkiä? Keksikää jokin toinen!»

Sassy selittää minulle hikisenä, kiihdyksissään, vaaleat hiukset hajalla, ettei ole olemassa muuta leikkiä, että ainoastaan tämä leikki antaa hänen elämälleen arvoa. Boula taasen istuen heinissä pyylevästi jalat ristissä, pää olkapäihin painautuneena, julistaa leikin olevaa tyhmää »mielikuvitusta», tyttöjen konsteja, joissa ei ole perää. Totte poimii itsekseen kylvömailasia, erillään toisten pahuuksista, käsivarret ja reidet ilmassa.

Luettelen toisia viehättäviä leikkejä, mutta Boula mutisee halveksien, että nekin ovat »mielikuvitusta», ja Sassy sopertaa vapisevin huulin, ettei hän leiki enää mitään, että hän on kyllästynyt elämään ja muuhunkin, kaikkeen, kaikkeen!

»Katso, äiti! Boula musertaa koko heinäparankin…»

Ja koska Sassyn tuska on liian raskas, heittäytyy hän nyyhkyttäen rintaani vasten.

Niitty kuvastuu vihreänä harjanteena taivaalla; sen toisella puolen voisi olla maailman loppu. Totte poimii kylvömailasia, ja hyönteiset surisevat hienosti. Mutta hyvin kaukana muistuttaa käki mieleen, että siellä on olemassa vielä jotakin: metsiä, kyliä, vainioita, maaseutua…

Pascal on herännyt meluun; hän jää koukkuiseen asentoonsa, mutta hänen suuret vaaleat silmänsä ovat auki.

»Sassy, mene hakemaan piippuni ja veitseni. Matkalla laske, montako sittiäistä näet, montako heinäsirkkaa kuulet, ja laske myös kaikki valkoiset kivet, jotka Justin on meidän mieliksemme unohtanut soraan.»

Sassy lähtee tehtävää suorittamaan nikoitellen vielä, mutta silmä tarkkaavaisena, suunnaten päänsä puoleen ja toiseen kuin pieni vilkas lintu.

Kerran kuusi tai seitsemän vuotta takaperin minäkin itkin niin kovasti, että Pascal, joka oli tulossa vierailulle luokseni, harppasi ylös portaita hengästyneenä, kauhistunut ilme silmissä. »Mitä on tapahtunut? Oletko satuttanut itseäsi?» Kun hän sitten näki minut jäsenet ehjinä, lyyhistyneenä pöytää vasten kasvot ristiinpantujen käsivarsien välissä, katseli hän minua ääneti, istuutui, sytytti kolme savuketta ja heitti ne tuleen ja sanoi minulle: »Marceline, mene hakemaan kaunis vauvasi ja tuo hänet tänne kauniin uunivalkean ääreen. Matkalla laske lukumäärältään ne esineet, joista pidät ja jotka ovat kauniita, mukaanluettuna pianosi ja kirjastosi, ikkunasi, josta näet kaistaleen taivasta, ja suuri kuvastin, josta peilailet terveyttäsi ja nuoruuttasi.»

Totten polvihousujen valkoinen takamus on kuin suuri pyöreä kaunokki vihreällä niityllä laskiessaan ja noustessaan hänen poimintansa aikana. Ympärilläni on ruoho lämmintä, ja lämmenneen apilan ja kylvömailasen tuoksu leviää suloisesti. Niin… olen laskenut kauniit esineeni: niitä on paljon; niitä on kylliksi tyydyttämään tämän onnenkaipuun, jonka olen ammentanut unelmieni äärimmäisestä pohjukasta.

Pensasaidan varjosta tavoitan välipalaa sisältävän pajukorin: ruisleipätorttuja ja mansikoita, ensinmainitut kiedottuina suureen kaalinlehteen. Pyylevän Boulan äsken niin ikävystynyt katse vilkastui: tämä ei ilmeisestikään ole »mielikuvitusta».

Silloin kuuluu aidan takaa huutoja, ja Sassy tulee näkyviin, uudelleen mitä surkeimman tuskan vallassa. Hänen loukkaantuneesta polvestaan tipahtelee pienoisia veripisaroita.

»Minä juoksin… siellä oli kolme sittiäistä, setä Pascal… ja kymmenen valkoista kiveä, loistavia kuin marmori… vielä kaksikymmentä pientä, ehkä enemmänkin, kun niitä oikein hakee…heinäsirkkoja oli liikaa, niitä en laskenut… Olin niin mielissäni… Kas tässä on piippusi, mutta, veitsesi hukkasin… juoksin, olin niin mielissäni ja ylpeä… Silloin kompastuin suuren omenapuun juurta vasten… se koskee, äiti, se koskee…»

Nopeasti setä Pascalin englantilainen vetolaastari ja suudelma haavoitettuun paikkaan kivun poistamiseksi… »Katsohan välipalaa, Sassy, maukasta välipalaa mansikkoineen…»

Mutta Pascal pysyy kerrassaan vakavana. Hän on sytyttänyt kelpo piippunysänsä. Hänen litteä otsansa poimuttuu kolmeen töyhdönmuotoiseen ryppyyn. Hän katselee minua salavihkaa ja alkaa räpytellä silmiään. Hän mutisee omissa mietteissään:

»Sassykin oli niin mielissään… ja sitten hän kompastui suuren omenapuun juurta vasten… hän kaatui… ja se tekee niin kipeää…»

III

»Sinä et tahdo tulla mukaani, sinä ilkeä Pascal? Minä olen ihan kuolla pelosta! Rouva de Pennes peloittaa minua; hänellä on aina nuhaa!»

Pascal kohottaa pitkän kärsämäisen nenänsä. Lapset värittävät ahkerasti albumeitaan, kieli suupielessä. Sataa.

»En ikinä! Se on tarttuvaa: niistäisin nenääni koko ajan; sinä suuttuisit.»

Sataa. Sade valuu ja kohisee, maa on kuin lasilla silattu.
Säärystimeni, viitta… Matkaan!

Mennessäni kultanuolilla koristetun säleaidan läpi, joka ympäröi aluettani, käännyn vielä ja suljen sen kokonaisuudessaan katseeni piiriin: kaksi hehtaaria pyöreitä hullunkurisia nurmikenttiä, mittausopillisesti suunniteltuja, kasteluojan silpomia teitä ja punaisen keltainen linna, joka istuu kuin orrella sinisellä penkereellään, loistavana ja uutena, kaksi ikkunaa oikealla, kaksi vasemmalla, savupiippuja, ukkosenjohdattimia… Sitä voisi sanoa leikkikaluksi, joka on pantu malliksi jättiläisporvarien pikku lapsille.

Ah niin! Nyt saan marssia vartavasten kärrynjälkien vesilätäköissä ja likeltä sivuuttaessani vesaikkoja pudistaa päälleni parven timantteja… Hyvää päivää, isä Martin! Hyvää päivää, Liisa ja Palmyra… kaunis ilma elonkorjuuta varten!

Lihakset ovat kuin teräspalloja, jotka pyörivät sametissa. Ja sieltä kuuluu nuorison ilohuutoja…

Tuossa on Saulnaye.

Kaksi rajakiveä osoittaa puiston sisäänkäytävää, ja leveällä tiellä hyväilevät puut toistensa oksia. Siellä painutaan äänettömyyteen ja rauhaan, sammaliin ja sanajalkoihin, jotka värisevät tummien puunrunkojen ympärillä.

Sitten siellä on vapaata ilmaa, taivaan avaruus: Saulnaye ihan valkoisena, pyöreitten tornien sivuamana, miltei sortuen suuren seitsemännellätoista vuosisadalta periytyvän kattonsa alle; huonosti kivetty piha, ranskalaismallinen kelvottomasti istutettu puutarha, jota reunustavat marjakuuset ja puksipensaat, ja kaukana nurmikkoja, niittyjä loppumattomiin, joen lyijynvärinen juova…

Hyvä Jumala, kuinka täällä on suloista! Pääskyspoikueita lentää pois katolta; vanha, kumarainen ja valkohapsinen kuski laahustaa pihan poikki, kohauttaen lakkiaan. Kaikki ovet ovat auki, ja matalat huoneet näyttävät avaavan teille sydämensä.

Kuitenkin tunnen itseni araksi. Valmistelen lauseitani, ensimmäisen, toisen… ja sitten sopii ottaa puheeksi millainen on ilma, köyhät ihmiset, kirkkoherra, elonkorjuu…

Mutta tämä linnahan on autio! Ehkä jätänkin käyntikorttini tuon vanhan lipaston päälle ja pakenen…

»Kuinka, hyvä rouva, teidät jätetään tänne yksin! Ja te tulette suosiollisesti tervehtimään rouvaani, taivaltaen näin ankarassa sateessa vain hänet nähdäksenne…»

Olenpa joutunut kiinni.

»Olen onnellinen saadessani kunnian tavata teidät ja esitellä itseni teille… Minä olen parooni de Pennes. Tunnen teissä uuden naapurittaremme, jonka olen jo pannut merkille kirkossa. Sallikaa minun toivottaa teidät tervetulleeksi…»

Pitkä ruskeatukkainen mies; hän näyttää rakastettavalta, miellyttävältä, mutta hän käyttää korulauseita.

»Rouva de Pennes ei siis ole kotona?»

»Rouvani on hiukan sairas. Sade masentaa häntä, niin. Se on vahinko… Vaimoni on hento… Mutta teidän pitää nyt levätä ja lämmitellä. Tietenkin! Teille valmistetaan teetä. Ah, koirani ovat hyvin herttaisia! Tämä kai ei ole teille vastenmielistä? Jumaloin lapsia ja kun ei niitä ole, ympäröin itseni elämällä niinkuin voin…»

Tunnen jonkunlaista tyytyväisyyttä. Nämä vanhat seinät ja paikan sopusointu puhuvat minulle äänekkäämmin kuin hieno ja luontevakäytöksinen maailmanmies, jolla on säätynsä ulkomuoto, ohut nenä, sirot kasvonpiirteet, kova ja hieno leuka lyhyiden viiksien alla. Mutta hänen erittäin pehmeä ja matala äänensä puhuu minulle myöskin, vaikkei sanoissa olisi sisällystä.

»Miehenne on kovin kiinni työssään. Tiedän sen, hänen tehtaansa. Hän kuuluu vakavaan teollisuusmiesten ylimystöön, josta maa…»

Keskeytän hänet. Hän kyllästyttää minua lauseparsillaan. Ja kuitenkin tunnen itse kehitteleväni lauseita samaan sävyyn. Olemme takertuneet suurenteleviin ja sujuviin kaavoihin. Mutta ympärillämme pysyy vanha salonki vakavana ja yksinkertaisena, puhuen totta. Sinertävä koruompelus siinä nojatuolissa, johon olen istunut, vetää puoleensa katseeni ja tuntoni; hyväilen sen kädennojaa kuin vanhan ystävän kättä.

»Olen jo nähnyt miehenne upeassa autossaan… se on kai Dion-merkkiä, eikö niin? palaamassa kotiin hyvin myöhään… Tosiaankin, te joudutte olemaan vailla hänen seuraansa…»

Ilmoitan tunnontarkasti Maximen lähtö- ja paluuajan, hänen niin harvinaiset lomansa. Puhun laajalti yksinäisyydestäni, laatien siitä jonkinlaisen sovinnaisen kuvauksen, josta kuulija aavistaa minun huolestuneena odottelevan koko päivän… Keskeytän uudelleen tämän virallisen haastelun hätäisellä ja ivallisella lauseella, jonka samassa jätän kesken, hämmentyneenä levottomuudestani, ikäänkuin se olisi paljastamaisillaan salaisuuden tälle vieraalle ihmiselle. Äkkiä tunnen läpitunkevan, tutkivan katseen kiintyvän itseeni; sitten hymy ilmaantuu jälleen naamariksi, ja lauseet seuraavat toisiaan miltei nenäkkäisinä kohteliaassa huolettomuudessaan.

Palvelija on tuonut teetarjottimen: varsin kauniita hopeita, yksinkertaisia piirteiltään; voileipiä, munaa ja korppuja.

»Onpa teillä oikein kaunis maatalo…»

Tekeekö hän pilkkaa? Tosiaankin hän liioittelee. Vaistomaisesti kohotan päätäni, etsin hänen katsettaan ja samassa alan nauraa. Hänkin naurahtaa, kohteliaisuudesta mukautuakseen iloisuuteeni. Sitten hän äkkiä arvaa syyn siihen. Heti hänen piirteensä lauhtuvat, hänen kasvonsa näyttävät kerrassaan aukenevan; hänellä on nuoret kasvot, joista veitikkamainen hymy tulvehtii runsain mitoin harmaiden silmien kautta ja halkoo poskiin leikkisiä viivoja.

»Mutta talonihan on hirvittävä!»

»Hirvittäväkö?»

Muitta mutkitta heittäydyn nyt avomielisen luottavaksi, ihastuneena siitä, että saan avata sydämeni tämän väkinäisen puhelun jälkeen:

»Eikö totta, että on hauskaa, kun näin sataa ja taivas kiitää ja maa juo tyytyväisenä vettä? Minulla on ollut hurmaava kävelymatka tänne tullessani. Antakaa koirien leikkiä, minä ihailen niitä, samoin kuin vanhoja huonekalujakin, jotka tuntee vanhoiksi ystäviksi. Täällä ihminen varmasti on onnellinen… Tiedättekö, minä en ole kotona ikävissäni. Puhuin äsken joutavia. Minulla on kolme herttaista lasta, nähkääs. En lue paljon; mieluummin katselen, puuhaan jotakin, teen kävelymatkoja tai leikin… lasten kanssa se sopiikin… Talvella kuuntelen kaupungissa esitelmiä, käyn teatterissa, hankin pukuja, teen vierailuja. Mutta mieluummin kuljeskelen maalla. Sitten olen mielelläni onnellinen, ajatelkaas, se huvittaa minua. Täällä sitä voi olla. Maaseutu sallii sen; surulliset ihmiset ikävystyttävät sitä.»

Molemmilla meillä on aimo nälkä, ammennamme vuolasta, tuoksuvaa hunajaa, murramme korppuja, valmistaen ruokamme nojautuneina tarjotinta vasten. Hän on laskenut toisen kyynärpäänsä ratsastushousujensa polvelle pyörittäen lusikkaa teekupissaan. Teekeittiö höyryää välillämme.

»Minä olen hyvin yksinkertainen ihminen, sen vakuutan teille. Pidän lehmistä, hevosista ja viljasta, kaikesta, mikä kasvaa ja elää. Samoin pidän pienokaisista, se on niin viehättävää, ja talonpojista, jotka ovat varttuneet kanssani. Vaimoni ei viihdy täällä, ja tosin meillä onkin kosteaa; minä puolestani, kuten ymmärrätte, olen hyvin kiintynyt tähän kotiini… Sitten meiltä on täällä kuollut pieni tytär… Elän siis ulkosalla, valvon viljanleikkuutani, kävelen, ratsastan. Tiedättekö, minun täytyy olla tyytyväinen ilman aihetta, vain siksi, että voin hyvin ja että se kuuluu luonteeseeni.»

Nauramme. Ei voisi paremmin käsittää toinen toistaan. Puhumme vuorotellen, vaivautumatta vastaamaan toisillemme.

»Minä puolestani laulan mielelläni, huutelen, touhuan itseni lämpimäksi ja hengästyn. Entä te?»

»Mielelläni väsyn kuin luontokappale ja nukun.»

»Minä nauran mielelläni tietämättä syytä. Se on naurettavaa kun olen jo kahdeksankolmatta vanha, mutta en mahda sille mitään.»

»Minä ihailen hyviä asioita, vanhaa viiniä ja makeisia, sitä, että ihminen ymmärtää toista ja on hyvällä tuulella… Pidän teestä jutellessani, tällaisesta juuri, ja kaikesta, mikä on luontevaa ja mukavaa. Itku on minusta sietämätöntä.»

»Tahdonpa teille sanoa: minä kiukustun kaikesta, mikä estää minua olemasta onnellinen.»

Nauramme jälleen. Hän hieroo käsiään yhteen. Olemme jo vanhoja tovereita, kuten lapset, jotka juuri ovat tutustuneet toisiinsa ja puhuneet toisilleen kaikki, koska he rakastavat samaa hyrrää ja samaa hevosleikkiä.

»Voi, minä tahtoisin elää täällä, sellaisissa huoneissa, jotka ovat lapsia täynnä, olla hyvä, auttaa luottavaisia köyhiä vanhuksia ja levittää onneni koko maaseudun yli!»

Pian taas tunnen itseeni kiintyvän harmaiden silmien syvän ja vakavan katseen, joka on milloin tutkiva, milloin karttava…

Mutta nyt on joku tullut huoneeseen. Herra de Pennes nousee.

»Tässä on vaimoni. Olen iloissani siitä, ettei tulonne tänne ollut turha. Christine, tässä on rouva Servyns, joka ystävällisyydessään on tullut sinua katsomaan…»

Rouva de Pennes astuu lähemmäksi, hoikkana ja pitkänä, yllään valkoinen aamupuku, jota hän painaa vartaloaan vasten verettömällä kädellään.

»Olette liiankin ystävällinen, hyvä rouva. Millainen rohkeus teillä onkaan! Tällaisella kurjalla ilmalla! Nicolas on kai tarjonnut teille teetä? Minä olen ihan kohmettunut. Eikö totta, tällainen sää on jotakin kauheaa. Se vihloo luihin asti. Täällä on niin synkkää, niin synkkää…»

Hän on istuutunut, koko ruumis vaipuneena nojatuoliin. Hänen katseettomat silmänsä kääntyvät avonaiseen oveen päin, kevään hymyilevää raikkautta kohti, ilman räpäystäkään tai hymyä. Hänen miehensä touhuaa. Tottuneista ja väsähtäneistä liikkeistä huomaa, että hänellä on kokemusta näistä huolista. Sohvapöytä, pielus on saatava paikoilleen; hän soittaa, pyytäen lisää teetä ja paahtokakkuja…

»Rouva Servyns valmistaa sinulle tämän; hän tekee sen niin hyvin. Eihän sinun vain ole kylmä? Menen sulkemaan ovet.»

Hän sulkee ristikkoikkunaiset lasiovet: huone pimenee heti paneleineen ja tummine huonekaluineen.

»Herra Servyns ei siis olekaan tullut mukananne?»

Tämän naisen riutumus ei ole vailla omaa surunvoittoista viehkeyttään.

Selitän jälleen maltillisesti Maximen puuhakkaan elämän, hänen lähtö- ja paluuhetkensä, yksinäisyyteni… Ja jälleen, hämmentyessäni hiukan, tunnen pikaisen silmäyksen kiintyvän itseeni kuin lääkärin keveän peukalonkosketuksen valtimolle…

»Se on kauheata teille, kauheata», lausuu rouva de Pennes lempeään ja voipuneeseen sävyyn. »Kuinka surullista elämää vietättekään ihan yksiksenne osuneena tänne synkeään Brabantiimme!»

Painaen pääni alas, jottei minun tarvitsisi kohdata herra de Pennesin katsetta, vastaan toivovani, että totun siihen tekemällä paljon työtä… Nyt minun on pakko hiukan hävetä äskeistä avosydämisyyttäni ja uudestaan muistelen valmistelemiani keskustelunaiheita; käyn niihin taas käsiksi kuin koulutehtävään: laupeudentöihin, pappilaan ja uskonkappaleihin; sivuutan elonkorjuut, jotka tuntuvat minusta kuluneilta ja talonpoikaisilta, niin etteivät ne sovi hienoon puhetapaan.

Herra de Pennes ei ensinkään ole iloissaan tästä sävyn muutoksesta; hän istuskelee jalat ristissä, rakastettavasti tuoden julki mielipiteensä yksityisin sanoin, tyhjin, hyväksyvin lauseparsin. Joudun hiukan hämilleni, ikäänkuin jotenkin olisin salaliitossa tämän vieraan miehen kanssa ja keskustelu vaimenee.

Rouva de Pennes kertoo vaivoistaan, syventyen pitkäveteisiin yksityiskohtiin; hän kertoo niistä katkeran huvitettuna heikolla nenä-äänellään. Ja silloin tulen vuorostani luoneeksi lyhyen silmäyksen hänen mieheensä ja tajuan sen katseeni olevan peräisin syvyydestä, jossa versoo, vahvistuu ja kasvaa toimeliaita ajatuksia, vaikkemme ole niistä tietoisia…

Alan hyvästellä. Herra de Pennes saattelee minua paljain päin sateessa äänettömän puiston päähän. Iloisuutemme on haihtunut. Puhumme innokkaasti vuodentulosta, hedelmäsadon toiveista, sodan rikastuttamista suurtalonpojista, mullistuneista yhteiskunnallisista oloista. Hän hyvästelee minua kunnioittavalla ja pikaisella käden suutelemisella. Riennän tieheni pitkin tulvillaan olevaa tietä ja kuulen hänen askeltensa heikkenevän takanani.

IV

»Oi, se rouva on hurmaava, niin yksinkertainen ja miellyttävä… Ja linna sitten, Pascal, vanha piha, panelit…»

»Entä hänen miehensä?»

»Miehensäkö? Erittäin mukava, kookas mies, oikein maailmanmies, joka tosin ei ole mikään keksijä, mutta tuntuu olevan kelpo ihminen.»

Kosteus on ihan läpitunkeva… Olen käskenyt sytyttää kivihiilitulen, joka leimuaa kuparisessa, ylvästelevillä kuvioilla koristetussa takassa, heittäen punaista heijastustaan kaikkiin nurkkiin. Päivällistä varten olen jo vaihtanut pukua; lapset nukkuvat; nyt on rauhallista.

Kuitenkin minun täytyy tunnustaa itselleni, että olen esiintynyt hiukan väkinäisesti tuon vieraan edessä… tekeytynyt kuin luonnottareksi, metsänneidoksi… Mitä olikaan mieleeni johtunut! Hän on varmasti pitänyt minua typeränä. Mistä sieluni lokerosta olenkaan vetänyt tämän esille?

»Hänen nimensä on Nicolas, sellainen nimi kuin laulussa, Pascal!»

Pascal, jonka vaaleat hiukset on kammattu sileästi päälakea vasten, kyhäilee pilakuvia imupaperin kulmaan, yllään lyhyt takki ja jalassa puolikengät.

»Näytähän: onko tuo sinun kuvasi? Sinä et ole noin ruma, mutta sinulla on vähemmän lanteita ja rintakehää. Sinä olet esittänyt itsesi liian edullisessa valossa.»

»Tietysti, minähän olen jäänyt keskenkasvuiseksi. Älä unohda, että minä olen syntynyt seitsemän kuukauden ikäisenä.»

»Niin, Pascal, mielelläsi sinä muistuttelet sitä ja tosiaankin olet kuin sammakonpoikanen… Voi, kuinka sinä olet hullunkurinen, niin hullunkurinen, pieni ja ruma!»

Taputan käsiäni. Pascal nauraa kaakottaen kuin kukko. Äkkiä sitten pimenee.

»Kuulehan, Marceline, miehesi tulee. Kuulen auton surinaa.»

Heti kuuluu melua; ovet paukkuvat; Jules syöksyy portaille, kiskoen takkia ylleen. Pascal heittää piirustuksensa tuleen, ja minä ojentaudun suoraksi tuolissani.

Auto piirtää soraan mahtavan ja kirskuvan kaaren; Jules avaa vaununoven: Maxime astuu maahan. Hän jää seisomaan, seuraten silmillään uutta autoa, joka lähtee takaisin; näen hänen voimakkaan ja suoran selkänsä, pään jäykän ryhdin, hansikoidun käden, joka pitelee sanomalehtiä ja keppiä. Jules on ottanut haltuunsa keltaisen sadetakin, odottaen kuin sotilas asennossa, askelta taempana. Maxime kääntyy ympäri, mittailee katseellaan sinisiä ulkoportaita, punaista rakennusta ja välkkyviä ikkunoita; sitten hän nousee kiviportaille.

Joka ilta näen auton näin saapuvan ja Maximen astuvan siitä noustakseen ylös talomme, portaita. Ja aina tarkastelen häntä kuin ensi kertaa, pidättäen henkeäni. Sanon itsekseni, tuossa on miehesi Maxime…

Ovi aukenee, ja Pascal menee häntä vastaan, ojentaen kätensä hieman liian kaukaa.

»Hyvää iltaa, rakas ystävä, mitä kuuluu? Onko kaikki siellä kunnossa?»

Maximella on yllään uusi englantilaisesta kankaasta valmistettu kuosikas puku. Hänen leveät olkapäänsä häipyvät näkyvistä, rinta pistää esiin, vatsaa kannattaa lihasten jännitys. Kasvot, joiden poikki ulottuvat mustat viikset, ovat suuret ja piirteiltään tärkeän ja tyytyväisen näköiset.

»Hyvin käy, minä panen siellä toimeen hyvän järjestyksen.»

Hänen silmänsä, joiden kehän ikä tekee hiukan ulkonevaksi, kiertävät huoneen ympäri.

»Kas vain… täällähän on uunissa valkea vielä näin toukokuun lopussa.»

Hän ei moiti, vaan ainoastaan toteaa.

»Suonette, anteeksi, rakkaani, että pidän matkapukua. Minä olen työntekijä.»

Pascal hyväksyy hänen anteeksipyyntönsä, kuten joka ilta. Seisoessaan toisella jalalla Pascal näyttää laihalta haikaralta.

»Ethän vain ole liiaksi väsynyt, Maxime?»

Onneton lause, tiedän sen. Mutta mitä keksisin? Istun tuolini reunalla.
Ja Jules viivyttelee päivällisen ilmoittamista.

»En ole väsynyt Marceline; minä en salli itseni väsyä.»

Maxime lisää painokkaasti, ikäänkuin kirjoittaisi suurin kirjaimin.

»Väsymys on Joutilasten Ylellisyyttä.»

Jules ilmoittaa päivällisen olevan valmiin.

Pöytä on katettu havannalaiseen ruokasalin, minne hyvin mahtuisi Pascalin neljäkymmentä isoa vatsaa. Siellä on umpinainen, vaskinen kynttiläkruunu. Tuntuu kylmältä.

»Ajatelkaa, että ne veijarit puhuvat lakkoon ryhtymisestä. Yrittäkööt. Katsotaan, kenenkä selkä enemmän kestää. Sittehän saavat nähdä. Hallitus vaikeuttaa tehtäväämme äärimmilleen ainaisilla myönnytyksillään.»

Pascal kuiskailee ministerin haukkumanimeä.

»Ikuinen myönnytys.»

Maxime ei enää jatka tätä tyhjänpäiväisiä keskustelunaihetta. Minä esitän lyhyen yhteenvedon vierailustani linnassa.

»Pikku aatelistoa», arvostelee Maxime, »maalaisritareita. Ja omaisuus puuttuu.»

Hän päättää puheensa taaskin suurin kirjaimin.

»Vanhan Järjestelmän Loppu.»

Hänen katseensa tarkastelee pöytää, jolla on uushopeinen hedelmämalja, ja laajoja seiniä, joilla loistaa leveiden reunusten kulta.

Kahvin aikana, hänen poistuessaan etsimään sikaareja, joita hän säilyttää lukkojen takana, tartun Pascalia käsivarteen.

»Sano, eivätkö ne työmiehet olekin oikeassa? Mikseivät hekin? Me ansaitsemme hurjia voittoja. Pascal, sinähän näet, kuinka me tulemme joka päivä rikkaammiksi. Me lihomme tässä köyhässä maassa, joka on vielä niin huonoissa oloissa… Niin, me toimitamme elämän kalliiksi köyhälle väelle…»

Pascal välttää katsettani, räpytellen silmiään.

»Ei sentään, sinä liioittelet.»

Hän nielaisee sylkensä ja torjuu tämän puheenaiheen kohottaen kättänsä:

»Anna miehesi menetellä mielensä mukaan.»

Sitten hän vielä lausuu tavanmukaisen päätelmän, jolla hän tukkii minulta suun:

»Miehesi on aina oikeassa.»

Maxime palaa kilistäen uutta avainkimppuaan, suuri sikaari hampaissa.

»Kaikki kaapit ovat auki. Kaikki avaimet ovissa.»

Se on totta. En vastaa Pascal räpyttelee vielä silmiään. Tuntuu kuin kuulisin hänen sanovan: mene lukitsemaan kaappisi, miehesi on oikeassa.

»Aivan oikein, Maxime. Unohdan sen aina. Huomenna kiinnitän avainnippuni ketjuun kuten sinäkin.»

Otan koruompelukseni. Pascal jää kallelleen tuoliinsa hammastautisen näköisenä. Maxime pakinoi maan olojen parantamisesta ennalleen ja uhrauksista isänmaalle.

Kello on puoli yksitoista… Kaikki talon pöytäkellot, jotka ovat ihmeteltävästi yhteensovitettuja, lyövät omalla soinnullaan, porrastasanteen käkikello toisten mukana. Maxime, joka oman kaunopuheisuutensa avulla on päässyt hyvälle tuulelle, kuuntelee ja laskee lyöntejä tyytyväisen näköisenä. Kelloja on kahdeksan. Sitten hänen katseensa kiertää ympäri huonetta, hän näyttää laskevan myöskin istuimet, pronssiesineet ja kultaiset kynttilänjalat. Ohimennen hänen silmänsä pysähtyvät minuun.

»Siinäpä kaikkein sievin korukapineistani! Vai mitä, Pascal?»

Pää painuksissa kierrän huolellisesti kokoon ompelukseni. Pascal kiintyy murskaamaan savukettaan tuhkakuppiin, nenä sinisessä savukierukassa. Kukaan ei vastaa.

»Mennään nyt, pikku vaimoni, mennään! On jo aika.»

Luon lyhyen silmäyksen Maximeen, joka seisoo kädet taskuissa ja hymy silmännurkissa.

Koruompelukseni on jo järjestetty koriin. Pitää nousta.

»Hyvää yötä, Pascal!»

Ohimennessäni kuiskaan hänelle korvaan, ikäänkuin hän tarvitsisi joltakulta rohkaisua:

»Tiedätkös, huomenna tulee kaunis ilma…» Maxime astuu edelläni, vetäen kronometriään portailla, ja minä seuraan häntä verkalleen.

Kumartuessani kaiteen yli näen Pascalin alhaalla, katse suunnattuna ylöspäin. Toivottelen hänelle ilmeilläni hyvää yötä ja heitän hänelle suukkoja hyppysilläni, kohauttelen olkapäitäni ja nauran, vaikka mieleni on äkkiä käynyt ankeaksi. Pascalin kasvot rauhoittuvat iloisuuteni takia, ja hänkin nauraa, äänettömästi ja pitkään irvistäen. Sitten astun Maximen kanssa huoneeseemme, jonka oven hän sulkee jälkeeni.

V

»Tahdotko, että kerron sinulle päivällisestämme Saulnayessa?»

Auto on juuri lähtenyt liikkeelle. Jules nousee portaitten askelmia tyytyväisenä, kädet taskussa, vihellellen.

Aurinko paistaa kirkkaasti. Pikku aamiaisen astiat loistavat suurten mansikkalautasten reunustamina.

Maximen paikalla on käristetyn leivän jäännöksiä, kaksi murrettua munankuorta ja taaksepäin työnnetty tuoli hänen lautasliinansa koristamana.

»Te saatte pujahtaa matkaanne, lapset… No niin, sillä lailla. Siellä oli vain herra de Pennesin sisar miehensä, kreivi de Guernyn kanssa; kreivi on menettänyt toisen kätensä sodassa. He rakastavat toisiaan, Pascal; sinun pitäisi nähdä! Heillä on viisi lasta; rouva on vielä hyvin nuori ja kaunis: mikä suloinen olento! Ja niin iloinen! Kaikkeen, mitä hän sanoo, hän lisää: eikö niin, Jean? Ja samalla tuntee, että Jean on katsonut hänen aina olevan oikeassa. Rouva de Pennes kärsi kivuistaan. Hänen tuskansa näyttävät hidastuttavan ilmanvaihtoa, mutta hänen kälynsä Fancyn hyvinvoipa olemus panee ilman jälleen liikkeeseen. Heidän läsnäolonsa samassa huoneessa on kuin huhtikuun sää, jolloin kylmä ja lämmin puhaltavat samalla hetkellä. Ja joka kerta Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän — vaihtaa kasvojensa ilmettä, ikäänkuin aurinko valaisisi niitä tai taas vetäytyisi pois. Ruokalista oli vaatimaton, mutta meitä oli palvelemassa kolme palvelijaa; ja millainen tarkkuus rauhallisuus ja järjestys siellä vallitsikaan! Pascal, tahdotko uskoa, tunsin olevani enemmän kotonani kuin täällä… ja olin iloinen: kaikki tanssi minussa!»

— Usein valo väheni salissa; sitä tuli suurista öljylampuista, joita täytyy kiertää ylemmäs, ja Fancy ja Nicolas kiiruhtivat sen tekemään; heidän kasvonsa, jotka muistuttavat toisiaan, näkyivät valaistuina lampunvarjostimen alla. Heillä on kauniit kasvot, täysin avomieliset, eikä niissä mitään heidän rakastettavista ja suorista ajatuksistaan jää piiloon. Maximella oli uutukainen smoking-puku, Pascal. Puheltiin alituisin keskeytyksin; Fancy kertoi, että hänellä oli ollut kaksi lasta sodan aikana ja yksi vielä senjälkeen… 'Eikö niin, Jean?' Rouva de Pennes taas sanoi, että hänelläkin oli ollut pieni tytär, jonka syntymää hän ei milloinkaan unohda; hän oli vähällä kuolla siitä; hän ei ollut kyllin vahva toimittaakseen lapsia maailmaan: kaikki olisivat voineet sen tajuta ennakolta. Ja Nicolas — herra de Pennes, tiedäthän — kuunteli hyvänsävyisenä, mutta kaikki hänen kasvojensa piirteet vääntyivät, ja äkkiä käsitin paljon asioita, joita ei ajatella, kun nähdään sivistyneeseen säätyyn kuuluva hyvin yksimielinen aviopari: tuntui siltä kuin olisi nähnyt suuria kauniin puvun alle kätkettyjä haavoja.

— Maxime sanoi, että hän katsoi ihmisen velvollisuudeksi kasvattaa kolme lasta: kumpikin aviopuoliso tuntee tulleensa korvatuksi, ja kolmas vesa takaa suvun lisääntymisen. Jean ja Nicolas katselivat toisiaan säikähtyineinä, ja Jean sanoi nenäänsä raapien, että todellakin nämä laskelmat olivat Maximelle kunniaksi, mutta että hän ei ollut koskaan ajatellut niin pitkälle. Sitten puhuttiin sodasta. Sinähän tiedät, että Maxime puhuu oikein hyvin sodasta. Nicolas, joka oli mennyt sotaan samalla kertaa kuin lankonsakin puhui siitä vähän, mutta Fancy huusi, että Nicolas oli haavoittunut kaksi kertaa. Kaikki joutuivat kiihdyksiin, ja minä pysyin vaiti; minulla oli ikäänkuin sisäinen kipu. Fancy kysyi Maximelta, oliko hän lähtenyt sotaan, ja Maxime vastasi ettei, käyttäen paljon suuria kirjaimia, ja että hän oli velvollinen huolehtimaan Liikeasioistaan, Kodistaan, Vaimostaan ja Lapsistaan. Jean raapi vielä nenäänsä miettivän näköisenä, muttei sanonut mitään.

— Sitten Maxime puhui maan moraalisesta jälleenrakentamisesta, ja Nicolas puhui siitä myöskin, mutta hiljaa, liikutetulla äänellä, niinkuin puhutaan rakkaasta olennosta, joka on sairas ja jonka kuitenkin toivoo paranevan… Kerron sinulle kaiken tämän kovin huonosti. Sinä et näe rouva de Pennesiä kokonaan valkoisessa puvussa, hyvin avokaulaisena, nojaten pitkää laihaa ruumistaan pieluksiin, Fancya istumassa Jeanin nojatuolin kädennojalla, Nicolasia seisomassa uunia vasten kädet smokingin taskuissa ja Maximea, jonka lakatut tanssikengät loistivat kuin auringot ja joka puhui viittoen kädellään ikäänkuin leyhyttelisi… Etkä näe minuakaan, Pascal, minua, joka en sano mitään, mutta joka olen niin onnellinen! Koko sydämeni nauroi, sanoi kyllä, hypähteli kaikkia muita kohti, kaikkia esineitä kohti, oli kaikkialla ja kaikessa… En osaa sitä sinulle selittää; tuntui siltä kuin olisin tavannut vanhoja ystäviä, joita kuitenkaan en ollut milloinkaan tuntenut… Rouva de Pennes syleili minua jokseenkin passiivisen ja raukean sydämellisesti; hän pyysi minua puhuttelemaan itseään Christineksi ja tulemaan usein uudestaan.

— Fancy tulee tänne ratsain Nicolasin kanssa, ja me teemme kävelyltä ja pelaamme tennistä, Pascal, ja niitämme heinää ja niin paljon muuta… Sinäpä et silloin saa piiloutua huoneeseesi niinkuin sinä päivänä kun he ensin tulivat vierailulle. Maxime oli tyytyväinen: paluumatkalla hän nojaili mukavasti autossa ja toisti: »Ovatpa sentään mukiinmeneviä ihmisiä, vaikka ovat pikkuaatelia. Mitä sinä sanot kaikesta tästä?»

Pascal levittää huolellisesti voita leivälleen ja sitten kerroksen lisää.

»Mitä sinä sanot?»

Pascal vastaa:

»Kaikki on erittäin hyvin.»

»Etkö ole ihastunut siitä, että minulla on niin hyviä naapureita? Et ole tyytyväisen näköinen.»

Pascal vastaa:

»Hyväinen aika! Enhän tunne heitä.»

Ilmeisesti Pascal on pahalla tuulella tänä aamuna. Hänellä ei ole enää lainkaan leukaa.

»Aurinko sen vaikuttaa, Pascal. Olen huomannut, että aurinko vaikuttaa sinuun pahasti. Minua se huumaa… Nyt menen keittiöön haastattelemaan Célineä. Tänään on säilykkeiden päivä.»

»Onnea matkalle!» virkkaa Pascal.

VI

Se, mistä Nicolasissa pidän, on hänen vilpittömyytensä. Monet esi-isät ovat hänen takanaan ajatelleet, toimineet, puhuneet hienosti ja kohteliaasti: hänen ei enää tarvitse ponnistaa löytääkseen eleitä tai sanoja… Ja sitten, kun Nicolas katselee peltoa, hän ei ajattele: minä tällä pellolla, minä verrattuna tähän peltoon… Hän katselee taivaan alla vihreänä leviävää peltoa. Ja jos sanoo Nicolasille: ilma on kaunis, tai: jos joku henkilö on sanonut sitä tai tätä, niin hän uskoo sen. Me tarkastelemme yhdessä asioita, ja minä uskon sen, mitä hän sanoo ja hän uskoo sen, mitä minä sanon… Me olemme vilpittömiä kahden kesken…

Näin vierivät hetket, joita elämme; ne ovat tavallaan osa meidän olemuksestamme, siitä voimasta, jota ne ovat meiltä ottaneet ja jonka olemme niille antaneet… Aamuhetki, puhdas ja koskematon; Nicolas ilmestyy ratsain puhtaalla tiellä. Keskipäivän hetki paisuttaa lepotovimme kuumaksi ja ylpeäksi. Se on se hetki, jona kultatomu nousee karjan jalkojen poljennasta…

»Mutta kuulkaahan, Nicolas, hyönteisten heikosti kuuluva laulu on soinnukkaampi kuin lintujen!»

Kaikki on uutta. Ajatukseni ovat uusia, jokainen ajatukseni hämmästyttää ja hurmaa minua. Ja Nicolas ihastuu siitä minun kanssani… Kaikki on leikkiä. Auringon leikkiä. Tuulen leikkiä. Lihaksien leikkiä. Valkoisen pallon leikkiä mailojen päällä, huutojen leikkiä, kun ne lähtevät kurkusta niinkuin vesi kumpuaa lähteestä, tenniskentän punaisilla tiilillä kuvastuvien jäsenten norjaa leikkiä… Tulee kuuma, juodaan niska taaksepäin väännettynä ja nauretaan!

Valkoiseen villavaippaansa kietoutuneena Christine katselee maahan tai etäisyyteen… Christine on antautunut orjaksi sille intohimolle, jota nimitetään surumielisyydeksi…

Kuluvien päivien leikkiä, päivien, jotka riutuvat polttavaan kesään…

VII

»Minä lähden nyt, Pascal. Tahdon sanoa jäähyväiset Fancylle. Hän jättää pian Saulnayen. Lapset tulevat mukaani: etkö sinä tule?»

»En», vastaa Pascal.

Hän saattaa minua ristikkoportille saakka. Koko seutu pursuaa iloa; kuuluu lintujen, sinitaivaan ja huumautuneiden kukkasten ylistysvirsi; lapset karkeloivat melkein alastomina, hurmaantuneina samoin kuin mehiläiset ja perhoset.

»Sinä olet hyvin iloinen», huomauttaa Pascal.

Hän on avannut portinpuoliskon. Tie leviää tulisen uran lailla peltojen välissä.

»Minä olen maan kaltainen. Värähtelen ilosta. Tiedätkö, mitä Nicolas sanoi eilen? 'Se, mitä rakastan rouva Servynsissä, on hänen onnellisuutensa.'»

»Marceline», sanoo Pascal, »sinä käyt usein Saulnayessä».

Katselen Pascalia pikaisesti liikauttaen päätäni.

»Luonnollisesti. Joka päivä. Miksen kävisi?»

Pascal tyhjentää huolellisesti piippunsa, koputtelee sitä kantapäähänsä ja tarkastaa toisella silmällä, onko piipunvarsi tyhjä roskista.

»Miehesi toivomus on, että olet paljon kotona ja huolehdit kodistasi ja lapsistasi…»

Tuijotan Pascaliin ällistyneenä.

»Sinähän tulet ihan hupsuksi, Pascal! Maxime antaa minulle täyden vapauden.»

»Juuri niin», vastaa Pascal. »Maxime on perin hyvä. Mutta kun tunnet hänen ajatuskantansa ja makunsa, oletkin aina siihen mukautunut.»

Tutkin edelleenkin Pascalia.

»Äiti! Tule nyt jo, äiti!» huutavat lapset.

Pascal jatkaa:

»Tänään on kirsikkain korjuu, ja Maxime pitää paljon kirsikkahillosta.»

Nyt olen kerrassaan ymmällä.

»Äiti!» huutaa Sassy, heiluttaen käskevän näköisenä perhoshaavia.

Äkkiä purskahdan nauramaan.

»Sinä olet liian hassunkurinen, Pascal. Ja lisäksi herkkusienen näköinen tällä kauniilla ilmalla. Olet juuri tullut viinikellarista. Mene syömään kirsikoita!»

Nauran sydämeni pohjasta ja juoksen tavoittamaan pienokaisia.

»Tiedät kai, että ellemme ole palanneet puolenpäivän aikaan, syömme aamiaista siellä. Ilmoita siitä Julesille.»

* * * * *

Saulnayessä Fancyn tenavat täyttävät kaikki nurkat; vanha bretagnetar juoksee kuin hätääntynyt kana, ja Fancy jaarittelee hallissa, istuen hattuarkun päällä, ja selittää keräävänsä tavaroitaan; ei tarvitse muka hätäillä, sillä aikaa on runsaasti; hänen miehensä järjestelee toisella kädellä ongenvapojaan tyhjä hiha kokoon käärittynä; Nicolas nukkuu nojatuolissa. Kellään ei ole kiirettä… Christine on vuoteessaan.

»Mutta älkää nyt kaikki touhutko tuolla tavalla», neuvoo Fancy.
»Vielähän on tunti aikaa. Syömme aamiaista kaikessa rauhassa, ja sitten
Marceline saattaa meidät Nicolasin kanssa asemalle. Lapset ajavat
Babetten ja Floren kanssa vankkureissa, ja me mahdumme kaikki suuriin
vaunuihin. Palatessanne otatte lapset taas mukaanne, Marceline.»

Kuitenkin tulee viimein pulaa. Kaikki ovat touhuissaan. Lapset nelistävät arkkujen ja korien välisissä sokkeloissa. Fancy huutaa ja on vihainen, ja palvelijat hymyilevät sitoessaan kiinni matkalaukkuja; Christine tulee valkoisessa aamunutussa surevan näköisenä syleilemään kaikkia ja valittelee pitkäveteisesti.

»Kauheata on matkustaa lasten kanssa, kun vielä on näin lämmin. Teidän käy huonosti.»

Nicolas ohjaa. Hevonen on hyvissä voimissa. Meidät kaikki on vallannut iloisuus, joka laukeaa raketteina, niin että hevonen tavantakaa hätkähtää. Jalankulkijat nauravat kohauttaen lakkiaan, nenäliina niskassa, ja pysähtyvät tien viereen. Sitten tullaan pienelle asemalle, missä kehäkukat kasvavat lyijytuhassa. Vanha asemapäällikkö syleilee viittä pienokaista. Äkkiä kauhistutaan, sillä Jean on unohtanut ongenvavat. Veturi ilmestyy valkoisin töyhtöineen radan käänteeseen; silloin Fancyn ja Nicolasin kasvoilla muuttuu ilme, ja nämä molemmat niin samankaltaiset, iloa varten luodut kasvot vääntyvät tuskaisiksi. He syleilevät toisiaan eivätkä voi erota.

»Pikku Fancyni… pikku Fancyni…»

Nicolas pidättää häntä hermostuneena.

»Jätät minut ihan yksin!…»

Vanha asemapäällikkö lennättää itse junaan lapsilauman, ja Jean työntää takaa oikealla kädellään. Babette saa paketin päähineeseensä; kuului huutoja; pienin lapsi itkee. Fancy ja Nicolas ovat viimein eronneet; Fancy ottaa minut syliinsä, silmät vielä kyynelien himmentäminä.

»Marceline, älkää hylätkö Nicolasia! Näettehän, kuinka hän on yksinäinen, kuinka hän tarvitsee seuraa…»

Hyvästijättöjä, nenäliinojen liehutusta. Juna kiemurtelee uudelleen radan käänteeseen ja katoaa sitten äkkiä.

Pienellä torilla tepastelee tukeva hevosemme paljasjalkaisten pikkupoikien ympäröimänä. Nicolas tarttuu ohjaksiin, ja minä nousen hänen viereensä. Muutamia sanoja lähdöstä, Fancyn lapsista, hänen viehkeydestään ja herttaisuudestaan. Näen syrjästä Nicolasin hienot piirteet, joita kevyt puristus kovettaa, ja tarkkaavainen silmä on kiintynyt hevosen korviin.

Keskustelu vaimenee. Ääneti palaamme samaa tietä, jota äsken ajettiin iloiten ja nauraen. Brabantilainen valtamaantie jatkuu kovaksi kivettynä tomuisten jalavien kaksinkertaisen rivin välitse. Kummallakin puolella on peltoja, jokin uusi talo, harmaa ja ruma työväenasuntojen ryhmä, pieni maatalo, missä lehmät ammuvat.

Vaivun mietteisiini. Pohdin tuhansia perin pieniä asioita, hypähteleviä ja hajallisia. Minulla on epämääräinen tietoisuus siitä, että Nicolas ajattelee samoja asioita samalla hetkellä.

Ajattelen Maximen sanoja, Christinen eleitä ja kummankin tapoja. Ajattelen pian tapahtuvaa paluutani kotiin ja auton soratielle tekemää kaarta. Ajattelen avioelämämme kaukaisia tapahtumia, jotka äkkiä heräävät uuteen eloon sielussani. Ajattelen Nicolasin iltaa linnan yksinäisyydessä. Ajattelen hiljaisuutta, joka vallitsee olentojen välillä… Ajattelen, että Nicolas ja Christine ovat eheä pariskunta. Ajattelen, että Maxime ja minä olemme onnellisia ja kadehdittuja. Ajattelen…

Olemme poikenneet kuivaan saveen uurretulle oikotielle; viljavainiot kohisevat ympärillämme kuin haaleat purot; kevyet ajoneuvot hyppelevät pyöränjälkien sokkeloissa.

Vanhan puiston rajakivet ja puiden äkillinen varjo pysäyttävät mietteeni. Tuossa on rakas pengermä, joka uinailee päivän lämmössä. Linna hengittää avonaisten oviensa kautta, sekin horroksissa; matalat huoneet nukkuvat.

Nicolas kuulee ympärillään hiljaisuuden nukkuvan.

Tahtoisin sanoa jotakin elvyttääkseni tätä yksinäisyyttä, etsin sanoja lausuakseni sen… Tahtoisin, että vain minulla olisi Fancyn kadonnut iloisuus, jotta sillä täyttäisin Nicolasin kodin…

Kirkkaat silmät kohtaavat katseeni. Silmäämme toisiamme tiukan vakavina. Sitten kutsun pienokaisia. Vastauksia kuuluu tallin puolelta ja kaikuna talousrakennuksista ja koiratarhasta…

Kolme hikistä, pölyn mustaamaa lasta tulee näkyviin täyttä karkua paljain jaloin.

»Nyt kotiin, rakkaani!»

Seisoen ihmeellisen onnentalonsa kehystämänä rakkaalla pihalla, Nicolas katselee, kuinka me katoamme suurten puiden alle…

VIII

Kävelen mielelläni auringossa ja tomussa, peltojen ja vainioiden poikki, pitkin teitä, niittyjen raikkaudessa, nousuruohoista vihreän, mutkittelevan puron partaalla, kaikkialla, missä kesä väräjää ja liekehtii… Nicolas pitää siitä myöskin. Tarkastelemme tätä loistetta, joka valtaa maan, silmät täynnä aurinkoa, huohottaen, veren tulvehtiessa otsaan lierihatun alla.

Ohikulkeva nainen hymyilee meille. Hänellä on kori päänsä päällä ja kaula jännitettynä kuin ikeen alaisella härällä; hän on tanakka ja rauhallinen olento, ei pysähdy tasaisessa käynnissään.

»Älkää kursailko. Miksi se olisi tarpeen, kun on nuori, voimakas ja iloinen…»

Kauniilla aaltomaisella tiellä kulkumme tahti vie meitä mukanaan.

»Nicolas, mitähän se nainen tahtoi sanoa…»

»Ei mitään, hyvä ystävä. Varmasti hän ei tarkoittanut mitään erikoista…»

IX

»Hyvä ystäväni, tahtoisin puhua teille.»

Nicolas ja minä olemme tehneet pitkän kävelyn innostuneiden koiriemme ympäröiminä. Pitkin kuumaa tietä olemme saavuttaneet metsän, missä varjo värisee, minne aurinko pujahtaa vain hyppelehtien ja missä suureen varjopaljouteen näyttää satavan valoa. Nyt olemme istahtaneet polun vierelle, joka hiljalleen jatkuu puiden äärettömyyteen.

»Tahtoisin puhua teille.»

Ja sitten vaikenen. Olin tullut tänne hyvin levottomana, huokuen suuttumusta, valmiina tekemään valituksia Pascalista, vetoamaan häntä vastaan, saamaan Nicolasilta kannatusta ja osanottoa mielipahaani.

Tänä aamuna se oli sattunut. Pascal aikoi jättää meidät. Hän tahtoi palata ahtaaseen ja kuumaan kaupunginasuntoonsa, ja minun kävi häntä sääliksi; sydäntäni ahdisti, kun hän jäisi ihan yksin. Tavallisesti Pascalin lähtiessä sydäntäni on ahdistanut myöskin itseni takia, joka olen jäänyt vielä enemmän yksin, mutta tällä kertaa kesä on niin kaunis, ja sieluni niin riemuissaan, etten voi tuntea yksinäisyyttä, muuten en olekaan yksin, vaan minulla on täällä ystäviä… Pascal oli lähdössä; hän piti kädessään vanhaa keltaista matkalaukkuaan, ja vihreä huopahattu oli syvään painettuna päähän.

»Lehtimadon sisälmyksien väri, Pascal!»

Äkkiä hän hellitti matkalaukkunsa ja koettaen laskea pilaa virkkoi hikipisaroiden helmeillessä matalalla otsalla:

»Lapsukaiseni, minun täytyy sanoa sinulle, että olet joutumassa harhateille. Ystävyyttä ei ole olemassa. Se on hyvä sellaisille tyypeille kuin minulle. Tuo kookas nuori mies ei ole ystävä eikä ole tehty ystävien mallin mukaan. Ja sellainen ystävyys murtuu äkkiä, jos annat sen paisua. Saat siitä huolta. Sinä olet liian iloinen. Pian tapahtuu jotakin.»

Panin tämän nuhdesaarnan hyvin pahakseni; se ei ollut ensimmäinen ripitys, mutta toisiin olin voinut välttää suoraan vastaamasta. Tällä kertaa annoin tuiman vastaiskun:

»Sinä et ole pitänyt lukua minusta, Pascal, ja nyt osoitat omituista kunnioituksen puutetta minua kohtaan. Unohdat, kelle puhut. Unohdat myöskin, etten ole enää pieni tyttö, joka juoksee seikkailuihin nenä pystyssä. Osoita minulle se ystävällisyys, että ajattelet minun voivan arvostella miehiä, niin etten luota kehen tahansa, joka osuu tielleni. Jätä kerta kaikkiaan mielestäsi pahat ajatuksesi; ne ovat arvollesi sopimattomia samoin kuin minun ja panettelemasi miehen arvoa loukkaavia…»

Pascal kuunteli minua. Hän sytytti savukkeensa ja sanoi:

»Kylläpä sinä intoilet, Marceline.»

Vimmoissani tempasin häneltä savukkeen ja heitin sen portaitten juurelle.

»Kiellän sinua polttamasta, Pascal, sillä se tekee sinut liian jöröksi.
Se tekee pahaa maksallesi ja sielullesi.»

Silloin Pascal sanoi minulle vakavan näköisenä:

»Olen pidellyt sinua sylissäni, kun olit vastasyntynyt. Sinä olit liukas ja kirkuva. Hyväinen aika, kuinka silloin olit ruma, mutta enpä antanut sinun pudota.»

Olin taasen suuttumaisillani, mutta ajattelin, että näkisin jälleen ystäväni Nicolasin, että kävelisimme kedolla ja metsissä, että nauraisimme ja että puhuisimme omista asioistamme; niinpä sain jälleen mieluisia ja lempeitä ajatuksia. Sanoin Pascalille, että kiitän häntä hänen osoittamastaan myötätunnosta ja että pitäisin arvossa hänen neuvojaan. Silloin Pascal kävi pelästyneen ja epäluuloisen näköiseksi Hän virkkoi nuuhkien ilmaa sieraimiinsa:

»Tuo ei ole sinun tapaistasi… Mikä sinun on?»

Läimäytin häntä selkään ja nauroin kohauttaen olkapäitäni; kohtelin häntä kuin hupsua tai suurta tyhmyriä. Sitten juoksimme junalle. Se tuli asemalle, kun Pascal ei vielä ollut ottanut matkalippuaan. Siten välttyi kinastelun uudistuminen. Mutta vaununikkunaan ilmestyivät kalpean sammakonpoikasen hassunkuriset kasvot, jotka koettaen nauraa irvistivät kukon kiekunaa muistuttavalla äänellä seuraavat sanat:

»Lapsukaiseni, olethan varovainen, eikö niin… Muistathan.»

Nyt minulla ei olekaan enää halua kertoa kaikkea tätä Nicolasille; en tahdo tehdä Pascalia naurettavaksi; hän tuntuu minusta pateettiselta ja kaukaiselta; ja sitten… ja sitten…

»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»

Seuratakseni paremmin ajatusteni kuvaa olen pannut paljaat käteni ristiin polveni ympärille, katseeni häipyessä etäisyyteen. Kuitenkin ollessani kumartuneena itseäni kohti aavistan Nicolasin kasvojen ilmeen, hyväntahtoisten, kysyvien kasvojen, jotka ennakolta hyväksyvät kaikki toisten ajatukset. Niin, kuinka nuo kasvot ovatkaan ystävälliset, selkeät ja vilpittömät! Syvennyn tutkimaan häntä tässä epätodellisuudessa, missä tapahtumat elävät toisen kerran unelmamme silmissä. Tosiaankin Pascal on hupsu epäillessään näiden kasvojen vilpittömyyttä…

»Hyvä ystävä…»

Ah, kuinka hyvin näenkään tyhjyydessä, jota tähyän, peräkkäisten ilmeitten vaihtuvan lyhyin nykäyksin Nicolasin piirteillä… Minunkin kasvoilleni kohoaa äkillinen värähtely.

»Kuunnelkaa minua. Luotan teihin täydellisesti. Olenko oikeassa?»

Tällä kertaa katson todellista Nicolasia kääntyneenä häneen päin ja ahdistaen häntä suoraan edestä. Hän punastuu hiukan, on yllätetyn ja hetkisen aikaa huolestuneen näköinen ja kiinnittää sitten jälleen kirkkaat silmänsä minuun.

»Luonnollisesti. Miksi tämä kysymys? Mitä te epäilette?»

»Tosiaankin, mitä saatan epäillä? Mistä aion puhua tämän vilpittömän katseen edessä?»

»Kun Pascal, ystäväni… sanoo…»

Soperran epäselviä sanoja.

»Pascal?» toistaa Nicolas ja nauraa. »Serkkunne Pascal on kuin vanhapiika, ja hänellä on kahden markan romaanin ajatuksia. Hän sanoo, että liehakoin teitä eikö niin, ja että joudumme turmioon…»

Nauran myöskin, täynnä äkillistä hilpeyttä.

»Sehän on kauheata! Pyydän teiltä anteeksi hänen puolestaan. Pascalilla on päähänpistoja!»

»No niin», jatkaa Nicolas hiukan hengästyneenä, »tehän ette usko sitä mahdolliseksi! Sehän olisi vihoviimeistä moukkamaisuutta! Kuinka hän kehtaakin lausua teistä sellaisen ajatuksen, että…»

Hän keskeyttää, leikaten ilmaa laajalla, suuttumusta ilmaisevalla kädenliikkeellä.

»Älkäämme puhuko siitä enää. Ei, rouva. Te olette suonut minulle kunnian päästä hiukan osalliseksi luottamuksestanne ja ystävyydestänne; koettakaa uskoa, että olen sen arvoinen.»

Auringonvalon välähdykset suomivat väriseviä lehtiä, kattavat kultavirroilla suuret ruskeanpunaiset kummut. Nicolasin kasvot joutuvat sivumennen niiden valosta osallisiksi; katselemme toisiamme kasvoista kasvoihin raikkaassa, syvällisessä riemussa.

»Pyydän teiltä anteeksi, ystäväni, että olen näin puhunut!»

Kätemme ovat tavoittaneet toisensa. Se on vilpitön, vankka ja lyhyt puristus.

Nicolas lisää hetkisen vaitiolon jälkeen:

»Ah, ei, asianlaita ei ole niin… Se ei olisi säädyllistä… Christine… teidän miehenne… tämä ehdoton vapaus… ja tämä hyvä ystävällinen maa, joka luottaa meihin… Ei!»

Hän toistaa pääpiirtein niiden ajatuksien paljouden, jotka tunkeutuvat sieluuni; niinpä vapisen ilosta, kasvot järkytettyinä, nauttien hetken puhtaasta kirkkaudesta; sydämeni lyö nopeasti ja lujasti.

Nicolas katselee minua hymyillen, silmät kokonaan nuoruuden ja iloisuuden piirteitten kehystäminä.

»Toverini on siis tyytyväinen?»

Tahtoisin sanoa paljon asioita, mutta niitä on liikaa; epäröin, joudun hämilleni ja tulkitsen innostukseni seuraavin sanoin, kädet ristissä ja kauttaaltani väristen:

»Ah! Voimme vielä juosta ja nauraa yhdessä!»

Ja saadaksemme siitä varmuuden purskahdamme yhtaikaa nauramaan ja nousemme ponnahtaen pystyyn. Koirat, jotka olivat ajamassa riistaa, tulevat takaisin hengästyneinä, silmät loistavina. Rotkojen pitkät rinteet kutsuvat meitä; juoksemme varjosta valoon vihantojen lehvien ja auringon pieksäminä, nuoruutemme ja ilomme kiihkeässä tahdissa.

* * * * *

Säteilevä ilta tulee voittoisana sisään avoimista ikkunoista; kirjoitan Pascalille. Voitonriemu käy kirjeeni jokapäiväisyyden lävitse… Ah, Pascal parka! Hänpä ei tunne sitä varmuutta ja iloa, joka koituu ystävän omistamisesta ja siitä, että voi häntä käsittää ja häneen nojautua!

»Sää on edelleenkin suurenmoinen. Ihan sataa luumuja ja aprikooseja; lapset kaipaavat sinua kovasti; herttaiset Pennesit lähettävät sinulle tuhannet terveisensä…»

Pascal, vanha auttavainen ja uskollinen ystäväni… Mutta kuinka hän onkaan jo kaukana, usvaan kadonneena…

Maxime ei ole tänä iltana hyvällä tuulella. Asiat eivät varmaankaan ole sujuneet itsestään tehtaissa. Hänen kaulansa on turvoksissa, ja hänen otsasuonensa ovat pullistuneet. Hän on juonut paljon viiniä; hänen ihonsa on punasinervä. Tavallisesti pelkään kuin lapsi, joka tahtoo paeta, kun Maxime näin puhuu itsekseen, hyvin kovalla äänellä minulle, seinille, asioille, tyhjälle… Hän kiihtyy, kääntyy käsitteiden tapahtumien, voimien puoleen, joita hän ei voi ottaa niskasta, heittää maahan ja polkea jalkoihinsa; hän murisee uhkauksia ja sättimisiä. Silloin on aika tehdä itsensä ihan pieneksi ja kadota, jottei havaitsisi joutuneensa näiden jättiläisten väliin, kun ne taistelevat eduista, joihin minä en ole osallinen…

Mutta tänä iltana minua varjelee ja suojelee lumous. Olen haavoittumaton, eivätkä taistelusta sivuun singahtaneet iskut voisi minua tavoittaa. Kuulen Maximen jupisevan raivoaan; usva verhoaa hänetkin vaippaansa; hän on kaukainen, epätodellinen… Melkeinpä tahtoisin hymyillä tälle kummalle metelille…

X

Uskoin olevani nuori, uskoin eläväni… Olen syntynyt kesän keralla. Jokainen päivä keventää minua, ilahduttaa minua ja antaa minulle väriä. Nicolas sanoo, että muistutan vehnän tähkiä, jotka ojentautuvat aurinkoa kohden.

Kaikki miellyttää ja huvittaa minua. Jokainen päivän pieni toimi on uhri ja kiitos. Elämä on helppoa ja suloista. Vielä enemmän kuin ennen iloitsen lapsistani. Yhdyn heidän leikkeihinsä, ja sieluni raikkaus on melkein sama kuin heidänkin. Hyvä tahtoni luo Maximen ympärille anteeksiannon sädekehän; kuuntelen hänen pakinaansa, kohautan olkapäitäni enkä pelkää.

Rukouksissani on enemmän uskoa ja vilpittömyyttä. Lisään kaksinkertaisiksi hartauden harjoitukseni, käynnit pienessä kirkossa, jonka paahtuneiden peltojen ilma kokonaan täyttää tuoksullaan.

Voi niitä Pascalin hupsuja ajatuksia!…

* * * * *

»Olettepa te tarmokas, Marceline», virkkaa Christine haukotellen raukeasti. »Ottakaa Nicolas mukaanne; minä puolestani mieluummin panen pitkäkseni ja koetan nukkua, jotta unohtaisin, millainen ilma meillä on!»

* * * * *

Ah noita Pascalin pahoja aatoksia!…

* * * * *

Maxime puhui eilen tavallisista ja jalosukuisista ihmisistä. Hän on laajentanut tiluksiaan kahdella pellolla, jotka suunnitellaan puistoksi tänä syksynä. Julesilla on nyt käskettävänään nuori helakansinisiin livereihin puettu lakeija.

Nicolas ja minä teemme huomioita tästä ja katselemme sitten toisiamme.

Sanat ja hymyt, kuinka nämä keinot, joilla ihmiset välittävät tietoja toisilleen, ovatkaan karkeita ja alkeellisia…

XI

Ah, elämäni kiitää, haaskautuu, värähtelee ja tukahtuu kauneuteensa, nopeaan kulumiseensa.

Tahdon, että kaikki eläisivät näin, miehet, naiset ja rakkaat pienet lapset; tahdon puhaltaa heihin vähän voimaani ja iloani. En tuo sairaille lihalientä ja viiniä, vaan pakotan heidät ottamaan elinvoimaani, hengitystäni ja nuoruuttani, täyttäen niillä heidän talojensa epäterveellisen ilman, heidän kurjat sammuneet silmänsä, jotka näyttävät kuolevan ennen heidän ruumiitaan.

»Ymmärrättekö, Nicolas? Luovuttaa vähän voimaansa, terveyttänsä, iloisuuttansa…»

»Ymmärrän», vastaa Nicolas miettiväisen näköisenä, pieni piippunsa hampaissa.

Olemme tulleet katsomaan viljan niittämistä, ja lapset tahtoivat heti ryhtyä siihen puuhaan. Minäkin haravoin nenäliina päässäni kuten Suze ja Laurence, jotka näkyvät pellon toisessa päässä. Korjattu vilja on ihanaa, paistetun leivän väristä, ja uhkea sinitaivas on kokonaan valkoisen ja kullan värin koristama.

»Ymmärrän», lausuu Nicolas; »te säteilette iloa. Siinä saa kylpeä.»

»Ah, Nicolas, te sanotte tuon vihaisen näköisenä. Mikä teidän on?»

Totta tosiaan on liian kuuma. Tämä nenäliina tukahduttaa minut; heitän haravani ja tulen kiusoittelemaan Nicolasia, joka nojaa kuhilasta vasten, korvia kutkutteleva oljenkorsikehä päänsä ympärillä.

»Näinpä asia onkin. Te olette suutuksissanne siitä, että olette hyödytön, kun toiset ovat työssä.»

Nicolasin hahmo ei siitä käy iloisemmaksi. Hän tupakoi lyhyin vedoin.

»Jättäkää minut rauhaan, Marceline…»

Pommitan häntä tähkillä. Sitä voisi luulla vaaleaksi vaskisateeksi.

»Enpä jätä. Te olette jo jonkun aikaa ollut ravistamisen tarpeessa. Te olette juro. Christine sanoo niin myöskin.»

Äkkiä hän tarttuu ranteeseeni ja pitää sitä tiukassa puristuksessa jäntevällä kädellään.

»Marceline, jättäkää minut rauhaan!»

Hänen kasvonsa ovat synkistyneet, mikä tukahduttaa iloisuuteni äkilliseen sydämen tuskaan. Lävitseni kulkee levottomuus, joka on kuin siipien värähtelyä; sitten tulee hiljaisuus, pieni oman itseni pysähtyminen sisimmässäni.

»Mutta, hyvä ystävä…»

Nicolas sanoo kiihkeällä äänellä, päästämättä rannettani:

»Minä olen valehdellut teille, Marceline, tai erehtynyt; en tiedä enää kuinka. En ole teidän ystävänne. Kammon teitä… Rakastaa teitä… Sille en mahda mitään. Siinä kaikki.»

Hän hellittää käteni ja kääntyy ympäri, upottaen kyynärpäänsä kuhilaaseen, kasvot oljissa.

Voi aurinkoa, paistetun leivän väristä viljaa ja iloa… koko luonto on tummunut ja pimeyden vallassa. Se on lopussa. Kaikki on lopussa. Maa on kuollut kuten onnenikin, saanut traagillisen kuoleman, joka on ankarampi kuin elämä.

»Olette siis pettänyt minua…»

En jaksa puhua. Olen liian hengästynyt, hengitykseni laahustaa, purkautuu puistatuksina, häipyy ja palaa hypähdellen.

»Kaikki on siis lopussa?»

Nicolas ei vastaa.

»Kuinka kauan olette valehdellut minulle? Mitä ajattelittekaan salaa, kun lähdin luotanne niin hyvässä uskossa? Ah, tämä on kauheaakin kauheampaa!»

Kyyneleet pakkautuvat silmiini. Olen yksin, hylättynä, ja minulle on tuottanut tuskaa ilkeä elämä, joka on kolhaissut minua sivumennen ja joka tahtoo riistää minulta ystäväni ja unelmani… Ja Pascal oli varoittanut minua… hän tiesi… en tahtonut kuunnella häntä… tiesin ehkä, että hän puhui totta…

Mutta äkkiä Nicolas on kiihtynyt ja kääntyy minuun päin.

»Lopussa! Mikä on lopussa? Onko kaikki lopussa, koska rakastan teitä?
Minkä rikoksen olen tehnyt? Kuka olisi voinut olla teitä rakastamatta?
Onko kaikki lopussa? Silloin, kun elämäni alkaa, Marceline! Kun meidän
elämämme alkaa!»

Huudan kauhistuneena:

»Kiellän teitä, Nicolas, kiellän teitä… kuuletteko…»

Tointuneena iskusta Nicolas vastaa:

»Se on totta. Olen väärässä. Mutta tekin olette väärässä, kun suututte siitä minulle. Vakuutan teille, että olen ollut hyvässä uskossa. Näettehän, että ilmoitan teille heti, kun olen päässyt selville tunteistani. Nyt uskon, että olen rakastanut teitä heti ensi hetkestä alkaen, kun näin teidän istuvan kotonani. Tunsin että olitte syntynyt elääksenne siellä, että ilon perintö, onnen osa palaisi luokseni… Mutta, Marceline, juuri tämän lapsellisen luottavaisuuden takia, joka teillä on, tämän viattomuutenne majesteetillisuuden takia kuvittelin, että kiintymykseni teihin säilyttäisi sopusointunsa ja puhtautensa. Näin ei ole käynyt. Olette päässyt liiaksi etualalle sydämessäni. Kun rakastaa jotakuta niin kiihkeästi, tahtoo ottaa hänet puristaakseen häntä rintaansa vasten.»

Ah, kuinka Nicolasin kasvot ovat kalpeat… Ne tunkeutuvat sydämeeni saakka kuin rikostoverilliseen kuiluun, jonka vedet kateellisina sulkeutuvat niiden ylitse. Mutta sieluni asettuu vastarintaan haavoittuneena tästä julkeudesta ja vavisten suuttumuksesta.

»Tuolla tavallako te siis julkeatte minua rakastaa?»

»Niin. Niinkuin miehet rakastavat. Tavattoman rajusti.»

»Ah, vaietkaa!»

Voi, kuinka veri vetäytyykään sydämeen ja jähmettyy sinne…

»Ah, vaietkaa! Menkää tiehenne, Nicolas! Vaietkaa! Älkää katselko minua noilla silmillä. Te solvaatte minua. Tässä, tällä pellolla, taivaan alla, jonka näemme… Ja lapsenikin leikkivät tuolla…»

Nicolas puhuu katkeralla äänellä:

»Nuo ovat suuria sanoja, suuria eleitä. Minäkö solvaan teitä, minä?
Minäkö, Marceline? Senkö takia, että teitä rakastan…»

Silloin minut valtaa outo petollinen viehätyksen tunne. Jäykistyn ja kasvot käsien välissä yritän sortuvan tahdon rajuilla nykäyksillä saada takaisin tasapainoni… Totta on, että joudun suunniltani oikein perusteellisesti… perin nopeasti… Monet naiset nauraisivat minulle!

»Mihin olemme joutuneet? Katsokaamme. Täytyy selvittää tämä ja saattaa se päätökseen… Kuinka kauan on kestänyt tämä ystävyyden ilveily, jota olemme näytelleet toisillemme? Kolme kuukautta, neljä kuukautta… Siitä ei ole väliä: sydämillä ei ole ollut aikaa tottua rakastamaan!»

Nicolas naurahtaa ivallisesti, hampaat yhteenpuristettuina.

»Vähät siitä muuten. Jos paha on tehty, niin se täytyy korjata.
Nicolas, me emme saa enää tavata toisiamme.»

Tällä kertaa Nicolas kääntyy minuun päin äkillisellä liikkeellä. Mutta minä kestän hänen mustiksi käyneiden silmiensä välähdyksen.

»Luuletteko, että se on mahdollista?»

»On kyllä. Ja välttämätöntä.»

»Entä Christine? Ja teidän miehenne? Kirkkoherra, notaari, lääkäri?
Palvelusväkeänne?»

Mitä he ajattelevat tästä äkillisestä välien rikkoutumisesta?»

»Ajatelkoot mitä tahtovat. Se on pikkuasia.»

Sitten lisään:

»Te olette luvannut minulle, Nicolas. Muistakaa. Olen luottanut teihin.»

Nicolas on vaiti. Hän katselee kauas naisten tahdikasta työtä ja lasten leikkiä, näyttää seuraavan heidän liikkeitään perin tarkkaavaisesti.

»Hyvä on, Marceline. Teen, mitä tahdotte. Teen parhaani.»

»Kiitos.»

Kun olen lähtemäisilläni, säpsähtää hän hermostuneesti ja pidättää minua hätäisellä lauseella, joka on keksitty umpimähkään ja joka äkkiä murtaa hänen äänensä ja piirteittensä kovuuden; se purkautuu esiin ja pidättää minut kuin ojennettu käsivarsi:

»Kuitenkin, minun pitäisi antaa selityksiä… miksi murskaisimme kaikki… eihän ole sattunut mitään niin vakavaa…»

Hän saa levollisuutensa takaisin, huoahtaa, kun pysähdyn häntä kuuntelemaan. Hän jatkaa äänellä, joka vahvistuu vähitellen:

»Miettikää hetkinen, Marceline. Täytyy pohtia tätä asiaa. Oikeastaan ei välillämme mikään ole muuttunut. En rakasta teitä enempää enkä vähempää sentähden, että olen sen teille sanonut. Päinvastoin voimme sen tietäen paremmin välttää uudistamasta tällaisia kohtauksia, jotka näin saattavat teidät kuohuksiin. Lupaan sen teille, sillä vakavana huolenani on säästää teitä levottomuudelta. Tosin en ole aina antanut arvoa naisten kunnialle… Sallitteko, että puhun teille näin? On totta, että teidän viattomuuttanne ei johda harhaan sellainen mies, jollainen minä olen ollut. Elämä on ilotonta, ja ihminen on yksinäinen. Ja sitten nuo naiset ovat niin toisenlaisia. Mitä minua liikutti heidän mielenrauhansa tai hyveellisyytensä? Mutta en tahtoisi, kuulettehan, häiritä teidän elämänne sopusointua, en sanallakaan, en ajatuksellakaan…»

»Tiedän sen, Nicolas. Siis?»

»Antakaa minun siis tavata teitä joskus. Vakuutan teille, että tahtomanne välien rikkoutuminen toisi vain pahaa mukanaan, paljon hyödyttömiä kärsimyksiä ja kenties vaarallisempia äkkimuutoksia kuin vähemmän silmäänpistävät toimenpiteet.»

Nicolas on hyvin rauhallinen. Hän on aatelismies ja elämää kokenut. Hän tietää enemmän kuin minä… Olen kenties ollut väärässä näin riehaantuessani…

»Kuitenkin teimme sopimuksen. Se on nyt rikottu. Miksi sitten seuraavaa noudatettaisiin?»

Nicolasin katse häilähtelee. Hän yrittää uudestaan ja sanoo painaen päänsä alas:

»Koska opin sitä noudattamaan. Koska rakastan teitä, Marceline.
Ymmärrättekö, kaikki on silloin mahdollista.»

Silmämme kohtaavat toisensa ja synkistyvät äkkiä ikäänkuin täynnä syvää uhkausta.

»Oletteko varma siitä, Nicolas?»

»Hyvin varma», vastaa Nicolas kumealla äänellä.

Hänen silmäterissään, jotka yhäti ovat iskeytyneinä kiinni minun silmäteriini, käy äkillinen hurja välähdys. Pitkä, surullisen ja suloisen aavistuksen kaltainen värähtely lähtee liikkeelle ja kiertelee sisimmässäni… Tartun kuitenkin vain Nicolasin sanoihin ja vastaan niihin vakavasti:

»Luotan teihin, ystäväni. Hyödytöntä on selittää teille kaikkea, mitä jo tiedätte ja mitä ajattelen. Luotan teihin, Nicolas. Siinä kaikki.»

Nicolas on kuunnellut puhettani katse poispäin kääntyneenä, ja minä näin hänen naamarinsa pienten lihaksien vapisevan. Sitten hän rauhoittui; suuri lempeyden aalto ilmestyi hänen piirteilleen.

»Pyydän teitä suojelemaan minua, Nicolas.»

Hän sanoi muuttuneella äänellä:

»Hyvä, Marceline. Koetan tehdä niin.»

* * * * *

»Sassy! Boula! Nyt mennään kotiin!»

Nicolas ei tarjoudu meitä saattamaan. Hän syleilee lapsia, ja me lähdemme. Kuulen hänen äänensä antavan käskyn arentimiehelle, joka tulee häntä kohti paita auki, hien valuessa punaisen parran alta.

»Kyllä, rakkaani, meillä tulee olemaan paljon puuhaa! Ensin kylpy, sitten koululuvut ja vihdoin setä Pascalin kaunis kirja. Ja äiti yksin panee teidät nukkumaan. Saatte tapella pieluksilla, kunnes isä tulee… eikä Françoise toru…»

XII

Tätä turhantarkkuutta arkipäiväisissä askareissa, tätä turhantarkkuutta jokapäiväisissä ajatuksissa, tätä ajatuksille määrättyä hiljaisuutta, joka on kuin munalukko ahdistetun ja masentuneen sielun päällä.

XIII

Christine kutsuu minua. Syynä siihen, että niin usein käyn Saulnayessa, on se, että Christine kutsuu minua sinne. Hän on heikko ja yksinäinen. Hän sanoo pitävänsä keveästä käynnistäni ja siitä, että rauhalliset silmäni ovat hänen ympärillään.

Christinen huone, verhojen karttuuni, panelin tumma vernissa, suuri vuode hoikan ristiinnaulitunkuvan alapuolella, joka on läpikuultava ja tuskasta riutuva…

Hän puhuu minulle kärsimyksistään. Kuuntelen melkein hartaana. Minusta tuntuu, että hänen sanoissaan on katkeranmakuinen viehätysvoima. Kaikessa, mikä koskee Saulnayen linnaa, on minun silmissäni katkera viehätys.

»Täällä on niin ikävää», virkkaa Christine surumielisyyden kyllästyttämänä.

Nicolas tulee usein vierailulle vaimonsa luo. Hän tuo mukanaan puutarhasta raikasta, tuulen pieksemää henkäystä.

Valitellen Christine kuvailee loppumattomiin päivän vaivoja, katsellen meitä kumpaakin vuoron perään, hyvillään tästä hänen tuskilleen osoitetusta harrastuksesta ja myötätunnosta.

Toisinaan Nicolasin ja minun katseeni yhtyvät salaa ja erkanevat, ikäänkuin janoiset huulet lähestyisivät kiellettyä maljaa ja sitten loittonisivat siitä.

Kun illalla poistun, täytyy mennä hallin lävitse ja tavata Nicolas…

Nurmikenttien takana taivas on vedenvihreä ja malvanvärinen ja ympärillämme laskeutuu varjo hiljalleen.

»Hyvää yötä, Nicolas.»

»Hyvää yötä, ystäväni.»

Hiljaisuudesta, vuorokauden ajasta, Nicolasin läsnäolosta kohoaa tukahtunut ja mykkä kaiho, jota juon pitkin siemauksin.

Kestääköhän tätä sekunninkaan verran? Vai kuluuko siihen minuutteja?

* * * * *

Ilta avaa ikäänkuin suunnattoman hautakammion sieluuni. Päivä on saavuttanut loisteensa huippukohdan.

XIV

Tahtoisin niin mielelläni jäädä levitetyin käsin, silmät etäisyyteen häipyneinä, kuuntelemaan maan ja ajan kuolettavia ja suloisia säveliä.

XV

Mutta en voi päästää meheviä ja ruskeanpunaisia syyspäiviä tunkeutumaan sydämeeni. En voi avata niille sydämeni ovea. Sydämeni on niin täynnä, etten uskalla sitä avata. Se tekee kipeää salpautuneessa sydämessäni tuottaa omituista mojottavaa tuskaa, joka on kuin padotun nousuveden raukea kohina.

* * * * *

»Te olette todellinen ja herttainen ystävätär, Marceline.»

Christine vetää minut luokseen ja hymyilee minulle surumielisillä ja aina hiukan nurinpäin kääntyneillä silmäterillään. Näen hänen sinertävän kehän reunustamien silmäluomiensa sisään ja paljastuneitten ikenien kalpeuden. Hymyilen Christinelle huulet yhteenpuristettuina ja surullisina.

XVI

Lapset leikkivät jalkojeni juuressa. He ovat kauniita ja iloisia. Katselen heitä tietoisena heidän kauneudestaan ja valmiina korjaamaan heidän virheensä; tuntui siltä kuin huolelliset käteni pitelisivät heidän pieniä sielujaan muovaillen niitä kärsivällisesti. Sellainen on äidin ammatti… Ennen avartui olemukseni heidän läheisyydessään vakavasta ja raikkaasta onnesta. Mutta nyt on lasteni ja minun väliini levinnyt kevyt verho, joka on suruharson kaltainen.

Vilkas ja voimakas äitiyden ilo on mennyt…

Elämän untuvainen raikkaus on poissa…

XVII

Kirje Pascalilta.

»Eikö niin, Marceline, että olet varovainen? Olethan luvannut sen minulle…»

Pascalin ääni on kaukainen, niin hiljainen ja heikko… Se ääni varoittaa ja puhuu silloin, kun toinen on kuolemaisillaan janoon, ja on alkanut juoda eikä voi enää lakata juomasta: »älä juo niin nopeasti; lakkaa juomasta…»

XVIII

»Nicolas, kuunnelkaa minua.»

»Mitä teillä on sanottavana, ystäväni?»

»En ole enää onnellinen… Minä olen levoton. Pelkään!»

»Pelkäättekö, ystäväni…»

»En! En pelkää… entä te ettekö te pelkää?»

»En, minä en pelkää… en pelkää, ystäväni…»

»Kaikki on siis kunnossa? Kaikki on hyvin meidän välillämme?»

»On. On, ystäväni. Kaikki on kunnossa meidän välillämme…»

»Christinen ja Maximen puolesta kaikki on siis myöskin kunnossa?»

»On. On, ystäväni. Kaikki on hyvin heidän puolestaan…»

»Ah, niin, Nicolas, kaikki on hyvin heidän puolestaan.»

Meillä on niin rauhaisia kesäpäiviä, jolloin kuitenkin rajuilman tuulahdus herpaisee ja järkyttää, herättää pelkoa ja tekee uhkaavasta tuhosta varmaksi.

XIX

Juomme kahvia tornin suojaisessa sopessa. Meidän varjomme kuvastuvat liian kirkkaassa auringonpaisteessa valkoiselle muurille, ja niistä tulee jonkinlainen vaihteleva varjokuvaleikki. Christinen ranne piirtää muurin valkeaan pintaan hennon ruo'on kiertymistä muistuttavan varjokuvan, käden hämmentäessä kauralientä.

Nicolas nojaa keveästi kasvojaan minun kokonaan mustaa ja hoikkaa hahmoani vasten, joka jatkuu hiuksista lankeavasta varjostuksesta. Katselen tätä näkyä sydän jähmettyneenä, ja varjoni on liikkumaton ja syyllisen näköinen hänen hyväilynsä kestäessä.

Kalpeana Nicolas pitää huuliaan kauan painettuina varjon huulille.

XX

Kuinka suloinen onkaan tämän syksyn katoavainen kauneus, joka painaa leimansa sieluun, panee voimat heikkenemään ja iskee sydämeen tuskaisesti…

Pian palaamme kaupunkiin.

Maxime ei pidä lehtien putoamisesta, sillä silloin haravoidaan ja lakaistaan; se on soran rapinaa ja kuivien lehtien kahinaa, mutta punaisia ja keltaisia lehtiä putoilee yhä.

Matka-arkut ovat auki; kamfertti ja naftaliini tuoksuvat. Suuret nurmikoille levitetyt matot kaikuvat kovista iskuista kuin kumeat malmirummut.

»Ei, rakkaani, ei, älkää tulko minun lähelleni. Äidillä on surua, ja äiti on hyvin kiireissään.»

Voi, tämä soran rapiseminen haravan piikkien alla tuntuu kuin auringon haravoimiselta.

Ei, en tahdo kuunnella tätä… Se on kauheata ratinaa, kun haravoidaan aurinkoa, joka menee pois syksyn kerällä, ainiaaksi…

XXI

Sunnuntai. Kellot soivat laajalti pitkin maaseutua. Kaikkialla näköpiirissä tuikkivat pienet kylät kuin kotoiset tähtiryhmät. Puolipäivän messu. Talonpoikaisnaisten nauhoilla koristettuja hattuja, ihon ja saippuan tuoksua. Urut ovat ahdashenkiset ja lukkari vailla ääntä. Tulemme sisään kuin juhlakulkueessa, Maxime etunenässä kastanjanruskeassa puvussaan, niska irtokauluksen päälle pullistuneena. Liikettä, uteliaisuutta, vihamielisyyttä. Nicolas ja Christine ovat kuorissa, hentoina ja hartaina…

Ah, mieleni on niin tuskainen… niin tuskainen. En uskonut, että joutuisin sellaisen tuskan valtaan. Miksi sitten olen niin tuskainen? Tässä on kirkko, lempeä, ystävällinen ja neuvova kirkko. Laukean kasvoilleni kädet ristissä, yhdyn rukouksiin, olen sydäntäsärkevän uhrin ilmenemismuoto. Rukoilen, maahan vaipuneena, äärimmäisen nöyränä. Mitähän on hartaudessani huomaamattomasti muuttunut? En edes Jumalalle voi avata tätä salaperäisiä sydäntä; siinä pyörii äärettömyys, joka murtaisi esteet tieltään, peittäisi minut tulvaansa ja peloittaisi minut sellaisella sekasorrolla, etten saa siitä selvää enkä tahdo oppia sitä tuntemaan…

Sunnuntaiaamiainen. Paistia, peltopyynpoikasia ja burgundinviiniä. Lapset ovat uuteloita, lautasliina kaulassa, katse harhailevana. Lempeästi paistava aurinko saa kulkiessaan ruutujen läpi raskaan hohteen, valaisten hehkullaan pullojen kauloja, pöytään järjestettyjen lautasten ympyrää ja kullanväristä päärynäkasaa; sivulla pullistelee melooninkupu ikäänkuin valmiina räjähtämään suuresta lämmöstä.

Maxime juo ääneti, suonet sinisinä, silmät ulkoilevina ja kädet nyrkissä pöytäliinalla. Kello lyö kaksi.

Joka sunnuntai olen kahdeksan vuoden aikana näin istunut suorana tuolissani Maximen edessä, kuunnellen kuinka hetket lyövät. Näen hennot lapseni pöhöttyneinä ja kyllästykseen asti syöneinä, heidät, joita ruokin vihanneksilla ja keveillä puuroilla, silmissään lievä, samea, liharuuista ja viinistä johtuva kuumotus.

Kahdeksan vuotta jo… Ja tänään tämän suljetun ja lukitun sydämen pohjalta nousee ääni, joka sanoo: »Ei, en kestä sitä enää. En kestä sitä enää…»

* * * * *

Pöytäliinaan on ilmestynyt reikä, ja hedelmäkauppiaalta on saatu pilaantuneita päärynöitä; Maxime korottaa ääntänsä. Hänen äitinsä ei jättänyt näitä asioita palvelijoiden huoleksi. Vastaan pää painuksissa ja kumealla äänellä, purkaen sitä pahansuopaisuutta, joka olemuksessani herää. Maxime sivaltaa vastaiskuja. Yhdellä silmänräpytyksellä lähetän lapset puutarhaan. Välillämme kuuluu väittelyn melu, inhoittava, alhainen meteli, joka häpäisee kaiken kodissamme saavutetun arvokkuuden.

Ja sydämestäni nousee taas ääni, joka lyö yhä kovempaa, niinkuin vasara alasimelle:

»Ei, en kestä tätä! Ei, en kestä tätä!»

Kun sitten ojentautunut pääni liikahtaa, on Nicolas äkkiä ilmestynyt ovelle.

Nicolas on kuullut…

Sanat ja eleet joutuvat sekasortoon, sillaikaa kun veri vetäytyy pois aivoista. Ah, mikä häpeä ja tuska tässä loukatussa kodissa…

Nicolasin katse kohtaa minun katseeni.

Tuntuu siltä kuin sieluni seinä repeäisi; paljastunut sieluni jakautuu pohjia myöten Nicolasin katseesta.

Jotakin syvää ja vahvaa tunkeutuu minuun… voimallinen suloisen hellyyden tunne… voimakas ja rauhallinen tahto, joka ympäröi minut, sulkee syleilyynsä ja lannistaa alastoman, vapisevan ja turvattoman sieluni.

Saan pitkin päivää kokea tätä Nicolasin katsetta avoimeen sieluuni, ilman mielenliikutusta ja ilman tietoisuutta. Elän horrostilassa ikäänkuin talvehtiva eläin, joka nukkuu ja kuitenkin tietää heräävänsä jonakin päivänä.

Ilta on tullut rajoittamattomana ja vakavana. Herättääkö se minut, ja sanooko se minulle kaiken sen, mitä tiedän ja mitä en tahdo tietää? Sekö avaa tietoisuuteni kätketyt sulkuluukut?

Sielussani nousee ja kasvaa levottomuus, kiihtyy kuin tuhoa tuottava tuuli, paisuu, hajoittaa, tuhoaa, yltyy ja kieppuu, kohoaa vieläkin…

Salaperäisenä pyörii sydämeni syvä ja sinetöity ovi näkymättömillä saranoilla. Ensiksi siellä on pitkällinen väristys, empivän ja ulappaa arastelevan vapaan veden pyörre; sitten suoneni saavuttaa hekumallisesti virtaava vedenkieleke; vetten kohina seuraa sitä heti, ja ne virtaavat edelleen. Sieltä tulevat suuret hyökyaallot jälkimaininkeineen, muurinmurtajan iskut, pärskeet ja kuohut… Siinä on kaikki se, mitä säilytin suljettuna itseeni ja mikä tuotti niin paljon tuskaa.

Ah! Koko sydämeni on laajentunut; olen vaipunut tulvan alle, lannistunut ja huumaantunut.

Ystäväni… Oi, Nicolas!

Ristiin pannut ja yhteenpuristautuneet käteni eivät voi estää tätä Nicolasin valtausta. Olen kaikkineni tulvan alla, Nicolasilla kyllästetty, huumattu…

En voi enää torjua sinua… rakastan sinua… rakastan sinua.

Mitä ovat hyödyttäneet nämä tuskat, nämä lupaukset, nämä suljetut katseet, nämä sanat, nämä hillityt äänet, nämä muurien sisään suljetut elämät, jotka on opetettu toinen toistaan vastaan ja joiden rakkaus virtasi salakavalasti ja irroitti liitoksistaan jokaisen kiven, jyrsien tiilet ja muurilaastin, kunnes kaikki sortui äkkiä ja kunnes tahtomme luhistuvien muuriparkojen tuho sittenkin tuli?

Muurit, portit, saranat ja lukot, kaikki on antanut perään, murtunut ja sortunut, ja minut on temmattu mukaan, uponneena sekasortoon ja suloiseen nautintoon.

Kyllä, niinä olen sinun… Kyllä! Minä olen sinun…

Niin, minä tunnen olevani nöyrän ja kuninkaallisen ylpeä siitä, että rakastan sinua, että olen vihdoin antautunut onnelle rakastaa sinua! Näin saan elää ihmeen parantamana jumalallisen puhtaasta rakkaudesta…

* * * * *

Pimeydessä, joka laajenee ympärilläni, kohoan jälleen ja kasvan verkalleen, otsa illan ilmalle alttiina. Minusta tuntuu kuin kirkkauteen pukeutuneena valaisisin yön.

XXII

Se varmuus, jossa elän ja joka riittää ylpeälle sielulleni, on rakkautemme varmuus. Viaton on rakkautemme, ja se jää sanattomaksi ja tahrattomaksi.

Kun pian eroamme, jatkan näin elämääni; etäisyys ei välillämme muuta järkkymätöntä onnea, jossa elän. Sitä nimitetään jumalten puhtaaksi onneksi.

XXIII

Kuitenkin, kun ajattelen lähtöä, herää jokin levoton tunne minussa, ja jotakin repeää äkkiä. Se menee varmasti ohitse. Lähdön sekava hetki vain saattaa mieleni hämmennyksiin…

Nyt jo pitää lähteä! Lähteä niin pian, kun kesäkään ei tahdo mennä pois…

Oi, tahtoisin yhden ainoan kerran vielä saada takaisin sieluuni
Nicolasin sielun… voidakseni poistua tyydytettynä…

Nimitetäänkö tätä hedelmätöntä kiihtymystä, näitä sielun sopukoista nousevia täristyksiä ja tätä vitkallista kapinan tunnetta, joka kohoaa ja sammuu huulille, epätoivoksi?

XXIV

Kaikki on nyt lopussa: me lähdemme huomenna. Välimatka vaimentaa varmasti sieluni kuolettavan vaikeroimisen…

Olimme tänään päivällisellä Saulnayessä. Siellä oli vieraita, muutamia naapureita, Christinen serkkuja. Olin iloinen ponnistelematta sitä varten ja tosiaankin olin tyytyväinen ja näytin huvitetulta; mutta vain joku toinen nainen puhui siinä istuutuneena Nicolasin pöytään ja pukeutuneena valkoiseen hameeseeni; toinen siinä katseli Nicolasin rakastettavia ja tarkkaavaisia silmiä, tämän toisen Nicolasin, joka istui isännän paikalla ja joka haasteli myöskin, oli iloinen ja näytti huvitetulta. Siinä oli kaksi muuta henkilöä; todelliset Marceline ja Nicolas, nämä värisevät ihmisolennot, olivat horrostilassa, köysiin pantuina ja heitettyinä kuolontuskissa kamppailevan tahtonsa salaiseen kaivoon.

Ilta oli kaunis; me astuimme pengermälle, jonka valkoinen kiveys loisti kuutamossa. Kävelin Christinen ja muiden kutsuvieraitten kanssa. Olen varma siitä, että Nicolas käveli muualla. Mikä voima siis sai kaikki ihmiset häipymään ja toi Nicolasin läheisyyteeni? Miksi kaikki katosivat kuin varjot ja miksi me jäimme yksin? Kenties meidän kaksoisolentomme jatkoivat siellä kävelyään ja eleitään. Mutta todelliset Nicolas ja Marceline ovat löytäneet toisensa jälleen, kuten magneettiset esineet yhtyvät toisiinsa. He kävelevät rinnatusten, ja siteet, jotka ovat heidän jäseniään rutistaneet, putoavat hiljaa heidän ympäriltään; he tulevat verkkaisina ja vaiteliaina esille horrosmaisesta unestaan; he kävelevät epätodellisessa, kokonaan kuun valaisemassa puistossa, joka leviää rauhallisena kuin suuri loiston ja onnellisuuden maa; he kävelevät tummassa ja lempeässä hämärässä pitkiä teitä; he kävelevät hiljaisuudessa, joka vetää heitä puoleensa tummien käsivarsien lailla. He kävelevät, he menevät salaperäistä ja traagillista pistettä kohti, josta tuulahdus tulee heihin päin yhä kuumempana ja tukahduttavampana. He kulkevat kuin sinfonian mieltäliikuttavassa crescendossa. Kuitenkaan ei ohenneessa ilmassa, johon he tunkeutuvat, ole ääntä eikä ilmakehää; siellä on autio hiillos, missä kaikki on lakannut, vieläpä heidän hengityksensäkin ja heidän elämänsä sykintä.

Petollinen puutarhako siellä huhuaa, vai Nicolasin äänikö minulle puhuu tästä pitkästä huohottavasta hiljaisuudesta? Näännyn tästä äänettömyydestä: se kauhistuttaa minua, se huumaa minut; olen kuin yön säikähtynyt ja voimaton saalis.

»Nicolas…»

Nicolasin äänettömyys… hän vapisee, värisee, paisuu kuin suuri purje, joka tulee nielaisemaan minut…

»Mitä te tahdotte, Nicolas, mitä te tahdotte…»

Tämän äänettömyyden huumaus panee minut huutamaan, jotta keskeyttäisin sen ja yrittäisin paeta siitä.

»Nicolas… Minähän olen täällä… Minä se olen…»

Ah, äänettömyys särkyy: paisunut äänettömyys purkautuu huudoksi:

»Marceline!»

Nicolasin ääni, vapisevana, tuntemattomana…

»En voi enää… en jaksa enää vaieta. Marceline…»

»Nicolas, mitäpä aikaisemmat sanani enää vaikuttavat… Mitä merkitsee mikään muu paitsi te?»

Nicolasin kasvot ovat kokonaan surun ja ilon jäytämät…

»Onko se totta? Onko se totta, Marceline? Teille tuottaa mielihyvää se, että rakastan teitä!»

Oi, kasvot, jotka näin lähestyivät toisiaan, silmät, jotka näin rukoilevasti katsovat toisiinsa, sielut, jotka näin koskettavat toisiaan, ovat enemmän toisiinsa yhtyneitä kuin käsivarsin ja huulin…

»Ystäväni… ystäväni…»

»Voi, kuule… Kuule…»

Voimattomia sanoja…

»Tiedätkö, sano… tiedätkö?»

»Oi, tiedän… tiedän…»

»Rakastan sinua, Marceline… rakastan sinua, ymmärrätkö? Rakastan sinua…»

Nicolas ei vetänyt minua luoksensa: meidän olemuksemme ovat ikäänkuin sielujemme lennon innoittamina lähestyneet toisiaan saman sakramentin vastaanotossa.

Hetkiseksi Nicolas ja minä jäimme riippumaan äärettömyyteen, avaruuteen, ajan ulkopuolelle ja ikuisuuteen; en edes tiedä, koskettiko hän huuliani, sinetöikö huulten yhtyminen rakkautemme täydellisen piirin…

Sitten palasimme verkalleen ja ääneti valkoisen taivaan alla, joka laskeutui puiden väliin.

XXV

Kaikki maailman kauneus on yhtenä ryöppynä tunkeutunut sydämeeni. Oi. lokakuu, joka väriset valosta ja usvasta, maidon, opaalien ja kullan kuu!

XXVI

Auto odottaa. Kuljettajan viereen sijoittautuneena Boula rehentelee ja esiintyy suurena herrana; pienokaiset ovat likelläni kadonneet auton sisässä näkymättömiin, pahvirasioiden ja matkalaukkujen väliin. Talo on jo keltaisten ikkunaluukkujensa sokaisema ja edessämme loistaa puutarha jäähtyneen auringon alla kuin pitkä punakellervä matto.

»Äiti, ystävä Nicolas!»

Hän kumartuu ja suutelee lasten pieniä vilkkaasti liikkuvia käsiä. Minulla on aikaa jännittää hermojani, ennenkuin kohtaan hänen silmänsä. Katseittemme osuessa yhteen kasvomme kirkastuvat ja loistavat syvästä valosta. Tämän loisteen valtaan jäämme hetkiseksi varmuuden hurmaamina, ikäänkuin huulemme tavailisivat uuden yhtymisemme päivää ja hetkeä.

Auto lähtee liikkeelle.

Puita vilahtaa ja valoa välähtelee auton ikkunaruuduissa, ikäänkuin auringon kehrä siinä säkenöitsisi. Kun on päästy ristikkoportista, tulevat orvokinväriset kynnetyt pellot näkyviin… Tuolla etäällä näkyy suuri tummankeltainen metsikkö, Saulnayen puisto… Oikealle menevä tie aukeaa järkkymättömänä näköpiiriini, tunkeutuu sydämeeni pitkän, harmaan veitsen lailla…

XXVII

Ennen maailma oli ihan täynnä olentoja, ja uusia viehättäviä asioita, huvituksia ja velvollisuuksia, jotka olivat huvituksia hauskempia.

Pienokaiseni olivat elämäni solmukohta.

Jumala ulottui koko olemukseeni suojelevana ja siunaavana voimana;
Jumala antaa suunnan kaikelle toiminnalle…

* * * * *

Talossa on lämmintä, liiaksi kuumennettujen lämpöjohtojen rasittavaa ja kuivaa kuumuutta; ulkona on katujen tahmea ja harmaa kylmyys…

Maxime astuu alas marmoriportaita; hänen silkkihattuunsa osuu valosta juovia; hän pysähtyy mietteissään, sytyttää sikaarinsa ja vetää siitä hitaita sauhuja; nojautuen kaiteeseen hän kutsuu minua bassoäänellään, hattu niskassa; saavun heti, koneellisesti ja kumartuneena, kyynärpäät porrastasanteen käsipuulla. Kuuntelen, kuinka hän luettelee, sormillaan laskien päiväkauteni ostokset ja pikku velvollisuudet ja lisäksi tuttavat, joita minun pitää käydä tervehtimässä. Ne ovat vieraita ihmisiä, joista ennen pidin paljon.

* * * * *

Ylhäältä kuuluu korvia särkevä lasten hilpeys…

* * * * *

Ympärilläni ei ole kuolevaisia eikä elämää. Siellä on vain katuja ja kiveyksiä; kaupungin taivaskin on harmaa kuin lieju. Kaikki tuoksuu tiililtä ja tomulta. Kaikella on pestyn ja muureihin ja kipsiin sekaantuneen freskomaalauksen epämääräinen väri. Elämä ympäröi minua liikkumattomalla ja haalistuneella freskomaalauksella.

Tämä minun oma kotini on muuttunut minulle vieraaksi kuin julkinen muistomerkki; minusta tuntuu siltä, että sen karmosiininpunaisilla matoilla varustetussa eteisessä kulkee jono hopeakalunaisia vahtimestareita.

Suuri henkilökunta on nyt ohjattavana, pöydässä tulee istua ensimmäisellä paikalla, lapsia on valvottava ja kasvatettava. Paljon on nyt vaivaloisia ja väsyttäviä puuhia…

Pitää puhua, kävellä, juoda, syödä, hymyillä ja olla auttavinaan lähimmäistänsä, sielu riutuneena, kasvot synkkinä ja tiukasti suljettuina. Ei missään tapauksessa saa rukoilla. Koneellisen rukouksen valheellisuus kalvaa liiaksi sielun seinämää.

Pitää liikkua silmissä väärä rauhallinen ilme; hampaat ovat puristautuneet salaisuuden ympärille; kädet puristavat tulisia kirjeitä hameenmiehustan suojassa…

* * * * *

Elää epätodellisen maailman lakkaamattomassa kangastuksessa, joka näyttää ainoalta todelliselta; tottua itsepäisesti tähän harha-aistimukseen; ahmia itseensä tappavaa viiniä; täyttää aivonsa juovuttavalla huumauksella, hourailla salaa, silmät kirkkaina ja rauhallisina, mielettömyys yhteenkiristettyjen hampaitten taakse kätkettynä… kädet kiellettyjen kirjeitten päälle puristettuina…

»Kyllä, ystäväni, kyllä olen toivonne ja elämänne, uusi onnenne ja perintönne! Kyllä, minä olen se nainen, jota olette odottanut ja joka on tullut.»

XXVIII

En näet kuulu enää itselleni.

Olen tehnyt pyhän sitoumuksen sinulle tuona iltana, hiljaisessa puutarhassa… Vieläkin ankaramman sitoumuksen silloin, kun huuleni lähestyivät sinun huuliasi ikäänkuin loukkaamatonta valaa vannomaan…

Minut on vallannut sellainen varmuus ja kiihko, että kuulun vain Nicolasille. Tämä ylivoimainen ja peruuttamaton vaatimus luovuttaa minut hänelle kuin omaisuuden, jonka hän on itselleen ansainnut ja joka hänelle asianmukaisesti kuuluu.

Rakkaus, elämäni ainoa ravinto…

»Kyllä, ystäväni, te yksin olette minun totuuteni, minun velvollisuuteni, minun olemassaoloni oikeutus.»

En tahdo enää kuulla… en voi enää kuulla… olen uupunut kuuntelemaan sinun olemuksesi huutoa minulle, tätä yksinäisyytesi huutoa, tätä ahdistuksesi huutoa, joka lakkaamatta panee olemukseni säikeet kaikumaan ja väräjämään… Tahtoni on nääntynyt ja kuollut; toinen tahto on tullut sen sijalle, se on saapuvilla ja valmiina, jännittyy ja lähtee liikkeelle kuin nuoli, kuin huuto, joka kohtaa sinun huutosi:

»Kyllä, ystäväni, kyllä! Te tulette! Sillä minä odotan teitä. Sillä minä olen teidän rakastettunne!»

XXIX

Pöydässä Maxime puhuu eräästä toverista.

»Siinä menee koti hukkaan. Häväisty aviomies, lapset oman onnensa nojassa. Rakastaja sijalle. Perikato on selvä.»

Hän silmäilee kutakin perhepiirin jäsentä. Pienokaiset ovat hyvin kammattuja, kädet ruusunpunaisina; pöytäkalusto on järjestyksessä ja välkkyy; häntä vastapäätä on hänen puolisonsa, jonka hymy hetkiseksi kuoleutuu ja jäykistyy kuin kasvoille jäätyneenä.

Maxime rehentelee itsetiedottomasti, suupielissä kopeat väreet.

Vasten tahtoanikin minua huumaa karvas häpeän polte… Painan pääni alas.

Mutta itsepintaisena, haihduttaen kaikki häikäisevällä paisteellaan, tulee hourekuva, riivaannus, kaikkivoipa harha-aistimus…

»Kyllä, Nicolas, kyllä… minä olen teidän rakastettunne…»

XXX

»Ah, Pascal! Mikä sinun on? Jätä minut rauhaan! Kiellän sinua kiusaamasta minua näin! Nukuin! Anna minun nukkua! Tätä ei voi enää sietää, kuuletko!»

Ääneni kauhistuttaa minua, kaupunkilaishuoneiden kumeassa hiljaisuudessa, ja hallitakseni sitä puhun vielä kovemmin paksuilla brokaadipieluksilla varustetun leposohvan pohjalta, jossa makaan haaveisiin vaipuneena.

Pascal istuu suuren uuden, palisanderipuisen pianon ääressä. Hän on soittanut: julmat ja suloiset säveleet ovat temmanneet minut sokkeloihinsa, tuudittaen minua kaihoisalla povellaan. Sitten ne vaimenivat. Äänten vaimenemista seuranneessa hiljaisuudessa Pascalin molemmat värittömät silmät kohosivat etäisten ja liikkumattomien meduusain lailla kuin kaksi mykän omantunnon majakkaa.

»En ole tehnyt sinulle mitään, Marceline. Soitin kaukana sinusta.»

»Nukuin. Herätit minut silmilläsi…»

Pascal on noussut. Hän kävelee salin poikki, polkee persialaista mattoa ja karhuntaljaa. Kristallikruunu kilisee hiljalleen hänen askelistaan.

»Marceline, tahdotko, että juttelisimme… kuten ennen?»

Voi näitä asioita, näitä olentoja, tätä todellisuutta, joka estää minua ajattelemasta Nicolasia… odottamasta Nicolasia… elämästä Nicolasin totuudessa…

»Minulla ei ole mitään sanomista, Pascal. Nukuin.»

»Sinä olet surullinen, Marceline…»

»Surullinenko? En ole surullinen. Etkö ole kuullut minun nauravan?»

»Tahdotko, että menemme kävelemään?»

»Kiitos. Katu on liian likainen.»

»Kutsu lapsia.»

»He ovat ulkona.»

»Ota siis jokin käsityö. Luen sinulle jotakin.»

»Minulla ei ole mitään käsityötä, Pascal, ja tunnen sinun kirjasi.»

»Siis, Marceline, minä poistun.»

»Mene vain, Pascal, jos niin haluat.»

En voi antaa hyvyyden, säälin ja hellyyden tunkeutua itseeni. Olen tunteeton kaikelle sille, mikä ei ole Nicolasin. Säilytän paratiisini koskemattomana; puolustan sitä…

»Marceline, kuuntele minua.»

Minussa alkaa syttyä suunnaton, äreä halu puolustaa itseäni.

»En kuuntele sinua, Pascal; korvani ovat ummessa, koko olemukseni on suljettu sinulta ja kaikelta.»

Alan vapista sisintäni myöten, kooten voimani vihollista vastaan.

»Mene pois. Sinä olet sennäköinen kuin hämähäkki ikkunanvaloa vasten.»

Pascal ei naura eikä suutu. Hän katselee minua.

»Marceline, sinä käytät nykyään aikasi elämäsi pilaamiseen.»

Säpsähdän ensin, mutta toinnun heti.

»Tosiaanko?»

Voittaakseni aikaa:

»Sinä uneksit.»

Tiedän kuitenkin, että hetki on tullut. En voi estää sitä, että tämä hetki nyt lyö. Pascal aikoo puhua. Pascal tahtoo repiä rikki kaikki verhot, joilla olen tarkoin peittänyt ajatukseni, kaiken tämän hiljaisuuden ja salaisuuden suojan, jossa rakkauden mielettömyys puhkeaa. Silloin joudun näkemään, kuinka paratiisiani loukataan, olemaan sen paljastetuissa salakätköissä vastakkain uusien avoimien, muukalaissilmien kanssa…

Äänellä, joka hätäilee vielä suojatakseen paratiisia, sanon:

»Elämässäni ei ole mitään… Vakuutan sinulle… Olen sama kuin ennen… En unohda mitään velvollisuuksiani… ei mitään ole muuttunut…»

Pascal on istuutunut lähelleni sohvan kulmalle. Hän on omituisen näköinen vuorotellen vavistessaan ja kovetessaan. Hän ei uskalla katsoa minua, sillä hän on säikähtynyt ja häpeissään luettuaan kasvoiltani tuskan ilmeen.

Hän sanoo kömpelösti:

»Sinä rakastat erästä miestä, pikku ystäväni.»

Veri ryntää yhtenä suihkuna kaikkiin suoniini, pullistaa ne pakahduksiin saakka ja virtaa sitten pois, jättäen ne tyhjiksi, kurjiksi ja surkastuneiksi.

»Vakuutan sinulle, Pascal…»

Antaakseen minulle aikaa tyyntyä Pascal tutkii tarkoin pieluksessa olevaa kultakukkasta. Mutta veren vetäytyessä takaisin ovat kaikki voimanikin loppuneet…

»Pascal, vakuutan sinulle…»

Äkkiä muutan mieltäni. Puolustukseni lannistuu. Pascalin silmät, joiden katse on jälleen minuun kiintynyt, tekevät kamppailun lapselliseksi. Ja lisäksi olen liiaksi heikentynyt.

»Pyydän sinulta… Pascal… Pyydän sinulta… Älä estä minua…»

Pascalin laajentuneista kivikasvoista katsoo kaksi silmää minua tuikeasti.

»Estä sinua? Mistä?»

Äitelä ja huumaava aistimus, ikäänkuin suloisen viehätyksen, raukeuden ja kuoleman virta, täyttää minut kokonaan; menetän tajuntani, sorrun pyörtymyksen suloiseen unohdukseen ikäänkuin turvapaikkaan; huuleni mutisevat kuolevan ajatukseni kaikuna:

»Olemasta onnellinen…»

Pascal, kristallikruunu, suuret huonekalut, ikkunoiden kalpea päivänvalo huojuvat äkkiä ylhäältä alas asti. Sitten kaikki on mustaa.

Siitä pistää hitaasti esille liikkumaton loiste, herättää minut, ikäänkuin katkera tuska tulisi hälventämään unen huumauksen: Pascalin silmät tarkkaavat minua. Minun tuskaniko niistä kuvastuu? Vai onko Pascalilla oma tuskansa, kirvelevämpi ja traagillisempi, tuska, jonka voima on vetänyt minut horrostilastani tajuntaan?

»Pascal… Anna minun olla onnellinen…»

Selvästi näin Pascalin kasvojen kauheasti vääntyvän. Mutta kaiketi olen vain uneksinut, sillä tässähän hän on, hentona ja lempeänä, täynnänsä rajatonta heltymystä.

»Olla onnellinen, Marceline? Pikku Marceline-parka… Tahdon, että olisit onnellinen…»

Nyt alkaa suusta suuhun lyhyt, kokoonpuserrettu vuorokeskustelu, joka on kuin sykkivän sydämen kumea edestakainen liike:

»En ole onnellinen, Pascal…»

»Olit ennen.»

»Olin alistunut kohtalooni.»

»Se juuri on onnea, Marceline.»

»Et tiedä, mitä olen kärsinyt. Et ole nähnyt mitään. Et ole käsittänyt mitään. Olen kärsinyt, Pascal…»

»Mitä se tekee?»

»Ja tahdon olla onnellinen…»

»Et tule olemaan onnellinen. Joudut itkemään, niin juuri, itkemään,
Marceline.»

»Niin kylläkin. Saan itkeä. Mutta silloin myöskin elän. Koska se on oikeuteni ja koska vaadin palkkani! Tahdon saada maksun, Pascal, kaikesta siitä, mitä minussa on rakkautta, iloa, ajatuksia, kaipuuta… Tahdon saada rakkautta osakseni, Pascal, koska minua ei milloinkaan ole rakastettu! Ja koska tahdon, että minua rakastetaan… Koska mikään muu ei ole mitään, ellei saa rakkautta…»

»Sinua ei ole rakastettu!»

Kuulen naurun, todellisen vihlovan naurun Pascalin valkoisilta huulilta.

»Sinua muka ei ole rakastettu!»

»Ei, minua ei ole rakastettu… Ja minä tahdon rakkautta osakseni… Koska olen erään olennon toinen puolisko ja koska tämä olento huutaa puoleeni… Ja koska minun olemukseni huutaa hänen puoleensa, päästäkseen hänen yhteyteensä!»

»Voi sinua onnetonta!»

Pascal on noussut pystyyn nyrkit ojossa, korkealle yläpuolelleni, suurempana kuin Maxime, suurempana kuin Nicolas…

»Sinä onneton!»

Minkälaisen vamman tai kuoleman nuo nyrkit tuovatkaan tullessaan?
Huudan, sulkien silmäni niiden uhatessa:

»Niin… Tapa minut… tapa minut…»

Suoraan uudesta kärsimyksestä, jonka on täytynyt paisua aavistamattani haaveen keskellä, nousee huutoni:

»Kuolisin niin mielelläni!»

Onko mahdollista, että kaikki tämä onnellisuus on herättänyt tämän huudon… Yläpuolellani hurjat kasvot vääristyvät, taas nuo kauheat värähdykset. Ah, tällä kertaa näin sen hyvin… Sitten nyrkit vapisevat, laskeutuvat alas.

Ei väkivaltaa, ei huutoja, ei iskuja eikä kuolemaa.

Pascal vaikenee kädet ristissä. Hän katselee sitä alhaista inhimillisen kurjuuden kappaletta, jollainen nyt olen kyyristyneenä pieluksien väliin.

»Voi pikku… pikku… pikku Marceline-parkaa…»

Jokainen näistä säälin ja hellyyden sanoista putoaa kuin kellon läppäys, kuin tuomio sielulleni ja esiin raadellun salaisuuteni päälle…

»Minua ei tarvitse surkutella, Pascal! Miksi säälittelet minua? Minua ei tarvitse surkutella! Pian minusta tulee rikas, Pascal! Et tiedä, kuinka tahdon olla rikas!…»

Lievä kuume tulee avukseni ja tekee minut vahvaksi, nousen tukien itseäni molemmin käsin pieluksiin:

»Minä kostan, Pascal! Kostan kaikesta siitä mitä olen uneksinut, tahtonut ja toivonut… kaikesta, mitä minulta on puuttunut, kaikesta siitä, mikä minulle on tuottanut pettymystä. Kostan siitä, että olen hetkisen uskonut rakastavani Maximea, koska olimme nuoria ja hän halusi saada minut. Kostan tästä häpeästä. Tästä vieläkin suuremmasta häpeästä, että olen myöntynyt pitämään itseäni onnellisena…»

Pascal keskeyttää minut hiljaa, ojentaen käsiään:

»Ah, vaikene, Marceline… Vaikene… Sinä et ole koskaan puhunut näin…»

Hän lisää vielä hiljaisemmalla, särkyneellä äänellä:

»Ei saa puhua sillä tavalla. Siitä puhuminen, näetkös, on häpeällistä…»

»Häpeä on kärsiä sitä, Pascal!»

»Ei», väittää Pascal, »ei».

»On! Ja minä puhun siitä. Minä olen täynnä vihaa ja tarvetta siitä puhua…»

Silloin Pascal painaa päänsä alas ja antaa minun puhua. Hän kuuntelee ääneti, käsi silmillä, kun kiihkeästi jatkan houreitteni kuvailua. Kun vihdoin vaikenen, sanoo hän pitkän tauon jälkeen:

»Kyllä. Tiedän. Valitetaan. Tunnetaan tuskaa. Tahdotaan vapautua.»

Hän katselee kauas, etäisyyteen, jota en tunne.

»Kyllä. Se tuottaa kovin suurta tuskaa.»

Voi noita Pascalin surullisia, onnettomia ja kärsivällisiä silmiä…

»Köyhät, sairaat, perinnöttömät… Ne, jotka kärsivät rakkaudesta… He kaikki tahtovat kostaa, tahtovat kaikki saada korvauksen. Mutta elämä ei kosta teidän puolestanne, Marceline… elämä ei suo teille korvausta…»

Hän kääntyy minuun päin, kasvot kauttaaltaan vääristyneinä.

»Elämä on julma, tyly ja epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan sääli. Se tuottaa maailmaan ihmisiä, köyhiä, raihnaisia ja naurettavia ihmisiä ja istuttaa heihin kaikki kaihot ja halut… ja rakkauden… rakkauden…»

Hän keskeyttää puheensa tahdonponnistuksella, kuten mies, joka äkkiä tajuaa humaltuneensa ja pysähtyy lavertelussaan, silmät tuijottavina ja hampaat yhteenpuristettuina. Sitten hän sanoo hiljaa, värittömällä äänellä:

»Malta. Tuli sammuu. Minä panen sinne halon.»

Se puuha kestää kauan. Ja päivä painuu mailleen.

Pascal tulee takaisin.

»Mutta vielä on muutakin, Marceline. On totisesti. Jumalasi, pienokaiseni. Hän antaa näille köyhille, näille perinnöttömille naisille, jotka pysyvät uskollisina ihanteelleen, syvän rauhan, jotakin, mikä suo heille korvauksen, jotakin, mikä kostaa heidän puolestaan jotakin, mikä sallii heidän elää…»

Pascalin kasvot… häipyyköhän niiden kaamea ja samalla suloinen loiste milloinkaan muististani?

Perin yksinkertaisesti Pascal jatkaa:

»Et siis käsitä, pikku raukkani… Milloinkaan et olisi onnellinen… Koskaan et voi siepata itsellesi tuota onnea… Koko puhdas menneisyytesi on ripustettu kaulaasi…»

Syvässä hiljaisuudessa Pascalin sanat vaimenevat pitkiksi kaiuiksi.

* * * * *

»Nyt ottakaamme valoa. Kutsu lapset.»

Hän menee pronssisen lampunkannattimen luo ja kumartuu kääntämään nappulaa. Varjostimen keltaama voimakas valo leviää äkkiä yli koko huoneen.

»Niin juuri. Usko minua. Kutsu tänne lapset. Minä, näetkös, lähden pian pois.»

Huudan häpeissäni ja tukahtuneella äänellä: »Pascal!»

»Ei», vastaa Pascal, »minä olen lopettanut. Meillä ei ole enää toisillemme mitään sanottavaa…»

Ääneni kohoaa uudelleen, vapisee ja särkyy.

»Pascal… malta. Kyllä minulla on sinulle sanomista… Minulla on sinulle sanomista, Pascal. Voi, en tiedäkään, mitä kaikkea minulla on sinulle sanottavana…»

»Sinulla ei ole mitään minulle sanottavana, Marceline. Usko minua, sinulla ei ole mitään minulle sanottavana.»

Hän lisää:

»Ei saa sanoa koskaan mitään… ei mitään… ei mitään… ei mitään…»

Kuulen äänettömyyden värähtelevän ja lämmön ja Pascalin sanojen. Onko totta, ettei saa mitään sanoa… ei milloinkaan… ei helliä sanoja, ei lupauksia eikä valoja, jotka juovuttavat ihmisen, jotka saavat ihmisen häipymään elämästä, elämän kurjuudesta, elämän jäätävästä kylmyydestä, jotka siirtävät ihmisen unelmaan, hetken todellisuuteen… Onko totta, ettei mitään ole sanottavana, ei tuotavana esille, ei huutoja, vastustusta, vaikeroimista… Onko totta, ettei ole onnea eikä paratiisia… Onko totta, että Pascal on näin kärsinyt… sanomatta mitään… mitään… mitään…

Kohotan silmäni. Suljen ne sitten.

»En tiedä. En tiedä mitään. Olen liiaksi tuskissani.»

Ja torjun luotani Pascalin, ikäänkuin hän olisi se ajatus, omatunto, elämä, joka tuli tielleni vastukseksi, joka hangoitteli minua vastaan eikä tahtonut antaa minun olla vapaudessani, iloisena, voimakkaana ja onnellisena.

»Mene pois… mene pois…»

Kasvoni painuvat äkkiä käsieni turviin, ja Pascalin sanat nousevat huulilleni, samat surkeat sanat, jotka sinkosivat hänen sydämestään, kun hän näki kurjuuteni:

»Mene pois… pikku… pikku… pikku Pascal-raukka… Voi, mene pois…»

XXXI

Koko maa näyttää sumentuneen ja kulussaan hidastuneen.

Pascal on särkenyt unelmani.

Hän on temmannut minut pois tästä todellisemmasta, oikeammasta maailmasta, jossa olen rakastanut Nicolasta totuudessa ja viattomuudessa.

Jäisten tuulahduksien tavalla ajatus on tunkeutunut paratiisiini…

XXXII

Voi, miksi Pascal kiduttaa minua näin?

Mitä olen hänelle tehnyt ja mikä oikeus hänellä on minuun…

Mutta nehän ovat vain Pascalin sanoja, raihnaisen Pascalin. Pitää unohtaa Pascalin sanat.

Koko sinun puhdas menneisyytesi on ripustettuna kaulaasi…

Ah, Pascalin käsi juuri on puristunut kaulaani, sitä painaen ja ahdistaen…

Ei, minä en anna asioiden mennä menojaan! En anna surmata unelmaani enkä häväistä paratiisiani, jonka vihdoin olen saavuttanut, johon minulla on oikeus… joka on minun paratiisini…

XXXIII

»Nicolas! Totuus olet sinä.»

Miksi kaikki olisi valhetta? Miksi meillä olisi tämä halu ja usko? Miksi rakkaudessani sinuun olisi kaikki se, mikä minussa on puhtainta ja voimakkainta, jos sinä olet katkeruus, synti ja tuska?

»Voi, minä tarvitsen suojelustanne, Nicolas. Kuulkaahan.»

— Rakkauttamme solvataan. Eikö niin, ettette sitä salli?

— Eikö niin, ettette anna minun koskaan luopua teistä! Ei saa koskaan sallia minun luopua teistä. Koska me rakastamme toinen toistamme, Nicolas, ja koska te olette sanonut sen minulle ja minä sen teille ja koska muu ei merkitse mitään.

XXXIV

»Ei, Marceline, ei, rakkaani, en anna menetellä teidän kanssanne miten hyvänsä!»

— Ei, en salli teidän luopua minusta: tulen, suojelen teitä kaikkia vastaan ja itseänne vastaan. Suojelen rakastettuani!

XXXV

Sydämenikö sykintä vai elämäinkö hengitys saa korvissani kaikumaan tämän liikkeelle lähtenyttä junaa muistuttavan jyrinän, kun se kärsivällisesti ja varmasti, tasaisin nykäyksin, kulkee yli sen ajan, joka vielä minut erottaa Nicolasista, ikäänkuin samoisi rajattoman maan halki?

Elämäni sykkii sykkimistään kuivassa ja hitaassa ajassa. Jokainen elämäni sykintä on kuin rattaan huohottava ja raskas pyörähdys, joka lähentää minua Nicolasiin.

Pascalin vaivaiset pienet sanat kuolevat kauas taakseni… tämän raihnaisen sanat, jotka hetkisen olivat soineet omaantuntooni saakka.

Elämäni pauhu paisuu, täyttää korvani metelillä, peittää lasteni melun, sen peloittavan melun, jonka nostaa vieressäni leikkivien lasteni viattomuus.

XXXVI

Ah!… Elämäni on pysähtynyt… se on saavuttanut täyteytensä, ylimmän päämääränsä; se on hetkeksi suurentunut, paisunut suunnattomaksi, musertavaksi… ja sitten pysähtynyt.

Nicolas on täällä.

Olen nähnyt Nicolasin jälleen.

Olen nähnyt hänet jälleen, ja meidän silmämme ovat kohdanneet toisensa.

Olen tuntenut sisimmässäni repivää ja yli-inhimillistä tuskaa, ikäänkuin synnytysvaivoja. Sydämeni lakkasi lyömästä, ja ajattelin, että kaikki oli lopussa ja sillä tavalla voisi kuolla ja että kuolisin pitäen Nicolasia silmäterieni pohjalla. Sitten aloin jälleen elää, nopeasti ja voimallisesti, suurin huumaantunein ja suloisin sykähdyksin.

Söimme päivällistä Fancyn ja Jeanin luona.

Kun astuin Maximen seuraamana suureen valoisaan salonkiin, missä puhuttiin seisaallaan, näin hänet. Hän oli kasvot oveen päin. Hän näki minun tulevan keskustellessaan erään naisen kanssa, josta erotin mustan puvun ja valkoisen selän. Nicolas oli tyyni ja kalpea. Silmämme kohtasivat toisensa. Nicolas astui eteenpäin ja suuteli kättäni tervehtiessään.

»Mitä kuuluu, Marceline…?»

»Miten Christine voi, Nicolas?»

Maxime laski painavan kätensä jonkun hännystakkisen hennolle olkapäälle ja huudahteli kaikuvalla äänellään, tietämättä tarkoin, niitä kukin sanoi: »Kuules…! Hän kiinnitti ihmisten katseita puoleensa.»

Nicolas istui pöydässä hyvin kaukana minusta; en kääntynyt milloinkaan hänen suunnalleen; keskustelun häly kuului sieluuni valtameren aaltoilevalta soitannolta, hunaja- ja valomeren soitolta; hurmiomainen, suloinen ja polttava onni oli saanut minut valtoihinsa. Minulla ei ollut enää kiirettä hengittää saadakseni ravintoa elämälleni… Illan kuluessa Nicolas lähestyi minua luontevaan ja kunnioittavan rakastettavaan tapaansa. Hän lausui sanoja, joita kaikki olisivat voineet kuunnella, enkä enää muista, mitä ne olivat; kuulin hänen puhuvan minulle sellaista kieltä, jota henkevät ihmiset taitanevat, täsmällistä ja oppinutta kieltä, joka vaihtelee ja iskee suoraan sielusta toiseen. Kerran hänen huulillaan kauan väreili henkäys, kutsu, sana, johon keskittyi kaikki rakkauden hehku, kaipaus ja sekavia huokauksia… katselimme toisiamme vakavasti, ja katseemme oli pitkä kuin iankaikkisuus.

XXXVII

Mitään omaa itseäni ei enää asu minussa. Olen pyhättö, jossa riutuen palaa liikkumaton liekki, sisimmästäni on kadonnut kaikki hengitettävä ilma, kaikki ajatus ja kaikki tietoisuus.

XXXVIII

»Herra parooni de Pennes kysyy, voiko rouva ottaa hänet vastaan?»

Pascal on pianon ääressä, hän ei keskeytä soittoaan; nuotit vikurtelevat aika lailla, ja sävelet kuuluvat luonnottomilta.

»Hyvä on. Tulen alas.»

Tunnen pistävän ja polttavan suloisuuden vuotavan sieluuni, ikäänkuin valon pitkät kärjet sinne tunkeutuisivat…

Poistuessani tarkkaan Pascalia ja sanon särkyneellä äänellä, sormi ovenpuoliskolla:

»Etkö tule mukaan?»

Pascal lopettaa soittamisen ja nousee, asettuen tummaksi varjoksi ikkunasta virtaavaan valoon.

»Kysyn sinulta, tuletko mukaani?»

Pascal vastaa:

»Enkä tule, Marceline. En missään tapauksessa. En tule…»

Kuinka huonotuulisen näköinen Pascal onkaan tänään…

Sulkiessani oven näen hänet sivulta, kun hän suoristuneena nojaa käsiään näppäimiin, pää hiukan kumarassa ja suuri suu puoleksi avoinna.

Astun portaita alas hitaasti, täysin rauhallisena, kuten usein on laita mielettömyyden tilassa.

Tämä toinenkin ovi työntyy auki.

»Nicolas!»

»Te siinä!»

Nicolas syöksyy minua kohti. Hän tarttuu käsiini, kietoo kätensä ympärilleni, syleilee minua katseillaan ja virtanaan valuvilla katkonaisilla, hourailevilla, jumaloivilla sanoilla…

»Sinä siinä! Sinäkö todellakin? Sinä siinä, ihan ilmielävänä!… Ei, sinä et tiedä, et voi käsittää. Että todellakin olet siinä! Sinä, jota vereni himoitsee…ja jota sydämellänikin rakastan, käsitätkö sen? Sinun silmäsi… ja vapiseva pelkosi… ja kasvosi, joista loistaa kirkas valo… sinä olet siinä, ilmielävänä, sinä todellakin…»

Nicolasin äänen, hänen ihmeellisen läsnäolonsa, tämän hyvyyden ja rakkauden säteilyn, hänen niin laihat ja lempeät kasvonsa ja hänen olemuksensa muodon pukee rakkauteni myös miltei yliluonnolliseen loisteeseen.

»Oi, Nicolas… onko se mahdollista…»

Onnen puuska huimaa päätäni ja panee etsimään turvaa elävältä olkapäältä.

»Rakkaani!» sanoo Nicolas. »Rakkaani!»

Tämä lempeä ja lavea sana paisuu ympärillämme, verhoaa meidät ja eristää maasta. Hänen käsivartensa on ohjannut minut oikealle paikalleni kuin kadonneen kapineen, joka vihdoin on löytänyt tyyssijansa ja vapisee, kyyristyy ja on kuolemaisillaan pelosta ja ilosta.

»Te siinä, Nicolas…! Te siinä!»

Levon ja täydellistymisen hurmio, saavutettu päämäärä, huikaistu kuolema…

»Jospa olisit siinä, rakkaani… jospa olisit minua rakastanut!»

Nicolasin tukahtuneet sanat kohoavat tutkimattomasta syvyydestä. Ne syntyvät hitaasti ja raskaina kuin tuntemattomat maailmat, joiden merkitystä ja suurenmoisuutta meidän tarvitsee kauan etsiä.

»Jospa mielelläsi tahtoisit minua rakastaa…»

Nicolasin jälleen löydetty ääni värähtelee minussa suurina jumalaisina aaltoina… se ääni, joka minulle silloin ensimmäisenä päivänä puhui…

»Jospa toisit itsesi minulle ilmielävänä… Näethän, minusta tuntuu kuin puristaisin onnen syliini…»

»Entä minä, Nicolas… Entä minä…»

Etsin sanoja selittämään tietoisuuteni äärettömyyttä, mutta tietoni musertaa minut, eivätkä sanani voi sitä kuvata. Vihdoin ne saavat elävän muodon huokauksessa, joka purkautuu vavahtelevaa olkapäätä vasten, kun nojaan siihen uudelleen.

»Minä… Minun on niin hyvä olla tässä!»

Huippukohta. Valon puhdasta hohdetta…

* * * * *

»Rakkaani, tiedäthän… Tiedäthän….»

Silmät ummessa kuuntelen Nicolasin puhetta. Hän puhuu minulle hiljaa, sanojen virratessa vuolaasti ohimoni sivuitse, joka sykähtelee hänen suutansa vasten. Hän puhuu niinkuin janoonsa nääntyvä juo, niinkuin tukehtuva hengittää, niinkuin syleilee se, joka rakastaa; hän puhuu yhä, ja hänen hengityksensä on enää vain pitkä rakkaudentunnustus… ja minä olen vain henkäys, joka pidättyy ottaakseen sen vastaan.

»Kyllä, Nicolas… kyllä! Kyllä…»

Koko olemukseni syöksyy esiin ja lankeaa maahan tervehtiäkseen jumaloitua, uutta sanaa, joka minulle kuitenkin on niin tuttu ajatusteni salakätköistä.

»Kyllä, Nicolas! Kyllä!»

Ja Nicolas puhuu minulle yhä. Hänen puheensa ei ole enää sanoja; vain niiden musiikki tunkeutuu minuun kuten aalto ja ääni tunkeutuvat välittävän kalvon kautta.

»Oi, rakkaani, rakkaani, onneni, elämäni… sinä, jolla on sieluni muoto… sinä, jonka ilo on välttämätön elämälleni… Armaani, vaimoni, ystäväni…»

Kuuntelen Nicolasia puhtaassa valopiirissä, joka ympäröi tätä huippukohtaa, kylven puhdistusvedessä, johon olen vaipunut ja haihtunut olemattomiin.

»Minä olen orjattaresi, Nicolas, vain esine, jolla on sinun olemuksesi muoto ja joka sitä tottelee.»

»Sinä olet elämäni», sanoo Nicolas. »Elämäni, rakkauteni… Sinä olet sieluni onni.»

Hänen käsivartensa puristuvat jälleen ympärilleni; tunnen sulkeutuvani hänen käsivarsiensa hehkuvaan piiriin, hänen silmiensä loisteeseen. Kaikki maallinen on häipynyt. Rakkautemme kohoaa kohoamistaan ja palaa kuin liekki taivaalla…

»Marceline… kuuntele minua, rakkaani!»

Ah, tämän äänen puhtaudessa kuuluu väärä sävel… taivaan rauhassa leimahtaa salama…

»Kuuntelen sinua, Nicolas.»

»Rakkaani… Muistatko, mitä minulle kirjoitit… ihmeellisiä sanoja, joilla minut huumasit…»

»Kyllä. Kirjoitin sinulle… Tiedän, mitä kirjoitin sinulle…»

»Sanoit minulle rakastavasi minua.»

»Kyllä. Sanoin sinulle rakastavani sinua. Kyllä sanoin sen sinulle!»

Nicolas mutisee hiuksiini:

»En voi enää elää ilman sinua, rakkaani!»

»Ei, Nicolas, et voi enää elää ilman minua.»

»Ymmärräthän minua, Marceline… rakastan sinua…»

Hänen äänensä kaiku on käynyt levottomaksi, synkäksi ja väkivaltaiseksi; salama pitenee; koko taivaan väri on muuttunut…

»Ymmärrän sinua, Nicolas…»

»Kuinka oletkaan kalpea… Olenko pahoittanut mielesi? Miksi olet niin kalpea, rakkaani?»

Lapsieni kiduttava meluko, joka jälleen alkoi kuulua ylhäältä, minua huoletti? Vai tehtaan jatkuva kumea kohinako äkkiä kaikuu korviini kuin salaperäisen mehiläispesän surina… kotini seinien ääni?

»En ole kalpea, Nicolas… Tai olen kalpea siksi, että nämä seinät täällä tuottavat minulle tuskaa… Sinä et sitä tee… vaan seinät…»

»Niin, rakkaani, esineet tuottavat täällä sinulle tuskaa…»

Nicolasin piirteet ovat kiristyneet ja saaneet traagillisen vakavan muodon. Hänen suuret, himon ja hartaan pyytelyn synkistämät silmänsä tunkeutuvat silmiini, lävistävät ruumiini sielun pohjaan asti.

»Marceline… Kuule… kuule…»

Ääntyäkseen sanat eivät enää tarvitse pääsyä huulilta; kuitenkaan ei osaisi sanoa, mistä ne ovat pujahtaneet ja kiemurrelleet ihmisten ilmoille:

»Marceline, ei käy enää päinsä, että tapaamme toisemme täällä. Meidän pitää kohdata toisemme muualla. Missä mikään ei pahoita mieltäsi…»

Suuria, mustia ja paksuja pilviä vyöryy ympärilläni, ja ilmassa jyrisee… Nicolasin silmät, jotka äkkiä täyttää tuska ja viha, kutsuvat minua hurjasti:

»Siksi, että rakastan sinua, näetkös. Marceline… Minä rakastan sinua!»

»Kyllä. Kyllä, Nicolas…»

»Ja sinä rakastat minua. Sinä olet sammut sen minulle.»

»Olen sanonut sen sinulle…»

»Tahdotko luottaa minuun, rakkaani?»

»Tahdon, tahdon luottaa sinuun….»

»Rakkaani, minä olen tullut ottamaan sinut, ymmärrätkö?»

Nicolas pitää minua puristettuna itseään vasten, hänen kasvonsa ovat taaksepäin kääntyneitä kasvojani vastassa, ja hänen suunsa on lähellä raotettua suutani. Hän puhuu minulle hyvin hiljaa, ikäänkuin tahtoisi upottaa sanansa minuun. Ne tunkeutuvatkin minuun, ja minä vastaan niihin, mutta samalla mieleni säpsähtää tahdottomasti, sillä äkkiä sieluni on joutunut pelon ja sekasorron valtaan, sen elämä hoipertelee ja riistetään siltä… Ja minun täytyy sulkea silmäni kätkeäkseni kauhistavan näyn, jonka silmiin kohoava kuollut sielu tarjoaa.

»Oletko käsittänyt, rakkaani?»

Vastaan kuin kaiku, huohottaen:

»Olen. Lähden kotoa. Otan auton. Poistun autosta siellä, minne pyydät minua tulemaan. Astun sisään. Nousen portaita. Sinä olet vastassa. Odotat minua. Olen täysin ymmärtänyt.»

Jyrinä on lakannut. Painostava, synkeä ilma on muuttunut liikkumattomaksi ja vangitsee minut kuin kiinteä aine. Hymyilen Nicolasille, tietäen näyttäväni varmalta ja päättäväiseltä. Nicolasin ääni murtuu ja vaimenee korvaani:

»Jos tahtoisit, rakkaani… jospa tahtoisit tulla jo huomenna…»

Huomenna! Sieluni suistuu uudelleen raiteiltaan kuin hulluksi käynyt kompassineula… Ah, huomenna… mielessäni on kulkevan auton kuva… Huomispäivähän on niin loitolla. Entä jos ympärilläni jälleen alkaisi sama hälinä… jos nämä avaruuden mustat tuulispäät kätkisivät minulta Nicolasin totuuden… Kenties Pascalillakin olisi aikaa katsoa minua pitkään…

»Minä tulen tänä iltana, Nicolas.»

»Tänä iltana!»

Nicolasin säpsähdys tärisyttää koko ruumistani. Olemukseni joutuu siitä kuohuksiin, ja puistatus kulkee sen lävitse, pitkä hullaantumisen puistatus…

»Tänä iltana. Tänä iltana minä tulen, Nicolas.»

Painaudun häntä vasten, painan häntä vasten sen kauhun, joka alkaa kietoa minua syleilyynsä, musertaakseni sen, tuhotukseni sen hänen suojelevaan rakkauteensa.

»Oi, rakkaani!» huudahtaa Nicolas, »mitä sinä teetkään… mitä teetkään minun tähteni…»

Nicolas puristaa minua lujemmin. Tunnen hänen kasvojensa hehkun, hänen käsiensä ja ruumiinsa lämmön. Sisimpääni saakka tunkeutuu sielun lämpö, Nicolasin lämmittävä rakkaus.

»Ah, sinä…»

Nicolas vapisee. Hän päästää minut äkkiä irti.

»Sinä tulet, Marceline?… Tulet? Tänä iltana? Et petä minua? Et nyt enää voi minua pettää, koska en voisi enää kestää sitä, että minut pettäisit…»

»Voi, ei, Nicolas! Kuka puhuu pettämisestä… Älä lausu niin hirvittävää sanaa. Minä tulen, Nicolas! Tulen tänä iltana.»

»Sinä et anna minkään pidättää itseäsi etkä pysäyttää! Et anna minkään pysäyttää rakkauttani!»

»En. En anna niinkään pidättää enkä pysäyttää rakkauttasi, Nicolas… sillä minä rakastan sinua!»

Lempeyden, hehkuvan rakkauden ihailun aalto kohoaa Nicolasin kasvoille, leviää ja säteilee siellä.

* * * * *

»Hyvästi, rakkaani.»

»Näkemiin illalla, Nicolas… Ah. älä mene pois… Älä mene pois…»

»Minun täytyy, rakkaani. En voi enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa.»

»Älä jätä minua, Nicolas!»

»En voi enää jäädä tänne, rakkaani. Anna minun mennä. Rakkaani, sinä tulet tänään… sinä tulet.»

»Tulen, Nicolas, tulen. Tulen, tulen varmasti.»

Hän sieppaa minut syliinsä ja painaa rintaansa vasten. Nopeasti se käy ja päättyy, ja kaikki on lopussa. Nicolas on jo mennyt, ja minä olen yksin Maximen suuressa tupakkahuoneessa.

XXXIX

Kun nousin yläkertaan, oli Pascal vielä siellä. Hän seisoi pitelemässä käsiään näppäimistöllä. En nähnyt hänen kasvojaan, sillä hänen päänsä oli kumarassa. Kysyin häneltä, söisikö hän päivällistä kanssamme, ja muutakin. Olin hyvin tyyni ja neuloin koruompelusta lyhyin pistoin; olin niin työhöni kiintynyt, etten voinut nostaa päätäni enkä kuullut, vastasiko hän minulle vai eikö.

Pascal lähti, ja minä menin alas päivälliselle. Maxime istui minua vastapäätä, söi, puhui, joi ja pyyhki suutansa; minä puhuin myöskin ja vastailin. Sitten työnsin tuolini takaisin. Siirryimme tupakkahuoneeseen. Maxime puhui ja nauroi. Tänään hän nauroi paljon, sillä hän oli tyytyväinen. Sanoin sitten, katsoen seinäkelloon:

»Minä lähden katsomaan Wandaa, joka on sairaana. En ota autoa, sillä
Laurent on saanut nuhaa…»

Maxime sanoi, että se oli hyvä. Sitten hän murisi jotakin, puhui naisten ystävyyssuhteista ja nauroi taaskin. Minä tarjoilin kahvia, nousin ja istuuduin; mutta jos joku olisi kutsunut minua nimeltä, olisin kaatunut niinkuin unissakävijä. Katselin sitten kelloa, joka oli jo yhdeksän; nyt oli tullut määräaika, ja Nicolas odotti minua. Nousin, soitin ja pyysin tuomaan päällysviitan.

Maxime istui. Hän otti molemmat kyynärpääni, pidätti minua ja sanoi:

»Onpa vaimoni tänä iltana kaunis.»

Katselin häntä.

Hänen kätensä kohosivat olkapäitäni kohti, ja hän virkkoi:

»Älkää tulko liian myöhään kotiin, pikku vaimoseni.»

Katselin häntä jälleen.

Silloin hän hiukan punastuen lausui:

»Sillä, tiedätkö, minä odotan sinua.»

Katselin häntä yhä. Minussa ei ollut enää verta, eikä sydämeni sykkinyt.

Maxime veti minut luokseen ja syleili minua.

Jäin seisomaan hänen viereensä. Katselin häntä. Ajattelin, että hän odotti minua tänä iltana. Ja ajattelin myös, että Nicolas oli odottamassa. Näin hänen kasvonsa, hänen minua kohti ojentuneet kätensä. Ja ajattelin, että hän rakasti minua. Olin ikäänkuin sisimmässäni kohonnut häntä kohti. Vapisin hellyydestä häntä kohtaan ja halusta painaa pääni häntä vasten ja saada vihdoinkin puhua kaikki, mitä minulla on ollut puhuttavana syntymästäni saakka, ja pysyä häntä vasten painautuneena ja tuntea, että hän rakasti minua…

Katselin Maximea. Ajattelin, että Maxime on mieheni. Ajattelin, että hän odottaisi minua, kun tänä yönä palaisin Nicolasin sylistä.

Ja silloin jokin minussa päästi huudon.

Sanoin:

»Minä en menekään tervehtimään Wandaa.»

Istuen Maximen vieressä kädet ristissä kuuntelin koko illan sydämessäni
Nicolasin, joka odotti minua.

Joka sekunti petin uudestaan Nicolasin, tunsin suussani pettämisen sietämättömän ja katkeran myrkynmaun ja kuulin, kuinka hän kärsi…

Sitten Maxime veti kellonsa ja sammutti lamput. Minä seurasin häntä portaisiin.

XL

Sielun musta yö…

XLI

»Antakaa minulle anteeksi. Nicolas. En tule, Teidän täytyy unohtaa se, mitä olen sanonut, ja antaa minulle anteeksi.»

XLII

Tänä aamuna Nicolas tuli. Menin alakertaan. Katselimme toisiamme ääneti.

Hän sanoi minulle:

»Sinä et siis tullut.»

Sanoin:

»En tullut.»

Hän virkkoi:

»Miksi teit näin? Miksi kirjoitit minulle näin? Mitä olen sinulle tehnyt, koska näin teit?»

Hän sanoi minulle:

»Olet antanut minun kärsiä liian paljon. Luulen, etten rakastakaan sinua enää.»

Hän virkkoi vielä:

»Miksi et tullut?»

Silloin hän alkoi vavista, ja hänen kasvonsa lähenivät vääristyneinä, kova ilme leukapielissä. Hän sanoi minulle:

»Miksi et tullut? Sano! Miksi et tullut? Miksi et tullut?»

Hän tarttui rajusti kyynärpäihini, samaan tapaan kuin Maxime…

Huusin. Riistäydyin irti hänestä. Huusin:

»Päästä minut! Päästä minut! En salli sinun enää koskea minuun.»

Hän päästi minut heti, ikäänkuin huutoni olisi polttanut häntä, sillä se oli vaistomainen hätähuuto, joka lävistää ihmisen sisimpään asti. Nicolasin kasvoista loisti jotakin sellaista, mikä tällä hetkellä toi mieleeni sen vaikutelman, että hän oli kaikkien miesten kokonaisuus ja että hän oli kokenut kaikki maailman alusta asti. Mutta hän ei tiennyt, mitä hän nyt koki, vaan kysyi:

»Mikä sinun on? Mikä sinun on oikein? Mitä on tapahtunut eilisen jälkeen?»

Olin vielä syvästi järkkynyt siitä, että hän oli koskenut minuun, ja sanoin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!»

Hän kysyi minulta, mikä minun oli, ja vielä kerran, mikä minun oli, ja pyysi lukemattomia kertoja selittämään. Ja silloin tunsin sieluuni kohoavan kauhistuttavan tylyyden, joka myrkytti minut; minua halutti murskata Nicolas ja panna hänet kärsimään huojentaakseni omaa tuskaani ja saadakseni valumaan pois sen myrkyn, jonka hän oli minuun istuttanut. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, etten enää rakastanut häntä, koska olin näin menetellyt häntä kohtaan, ja minä vastasin, etten häntä enää rakastanut, että kaikki oli lopussa, etten häntä hiukkaakaan enää rakastanut, vaan että olin erehtynyt ja että hänen täytyi mennä. Ja hän uskoi, koska hän rakasti minua ja koska rakastaessaan uskoo kaikki, mikä tuottaa tuskaa. Hän sanoi, että minä olin kauhea nainen ja että huonoinkin nainen oli minua parempi. Ja minä vastasin, että se oli mahdollista ja minulle muuten yhdentekevää ja että joka tapauksessa olin parempi kuin hän, joka oli houkutellut minut rakastamaan itseään vasten tahtoani. Ja sitten aloin hänelle purkaa hirveitä ja loukkaavia sanoja, joita suuni oli tulvillaan. Hän katseli minua ällistyksen ja vihan ilme silmissään, ja me olimme kuin kaksi huumaantunutta ja toisiaan vastaan rynnistävää vihollista.

Sitten Nicolasin koko viha äkkiä lauhtui. Hän pyysi minulta anteeksi, ikäänkuin vain hän olisi tämän pahan syy. Hän surkutteli minua ja puhui hyvän aikaa säälivästi. Näin hänen kasvonsa olevan täynnä sääliä ja rakkautta, rukoilevan kärsimysten kouristamina ja kärsivän vieläkin enemmän minun kärsimyksestäni kuin omastaan.

Se oli kauheampaa kuin mikään muu; pyytämällä pyysin häntä menemään pois ja vaikeroin, että olin todellakin erehtynyt ja etten voinut häntä rakastaa. Rukoilin häntä, ettei hän minua enää pakottaisi toistamaan tätä kaikkea ja että hän säälisi minua… Sanoin hänelle myöskin, että tunsin katumusta ja tuskaa ja että pyysin häneltä anteeksi; se pani hänet nauramaan raa'asti kasvojen väristessä, ikäänkuin kaikki veri vietäisi sinne ihon alla. Hän jupisi ivallisia ja ilkeitä sanoja nykäyksittäin, ikäänkuin olisi huutanut; sitten hän painoi päänsä käsiensä väliin ja huokaili. Ensi kertaa kuulin nyt miehen huokailevan ja toistin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» Hädissäni takerruin näihin sanoihin kuin hukkuva takertuu lautaan, jonka pitäisi hänet pelastaa, sillä tunsin, että minut oli kokonaan saanut valtaansa tämä sääli, joka raateli minua sisimmässäni. Tunsin, että juuri olin selittämäisilläni rakastavani häntä enemmän kuin koskaan ennen; tunsin, että jos hän tämän tietäisi, mikään ei enää erottaisi Nicolasia minusta…

Puristin nyrkkini ja hampaani yhteen ja sanoin, että eilisen jälkeen olin paljon miettinyt asioita ja että olin päässyt tunteistani selvälle. Olin käsittänyt, etten rakastanutkaan häntä kylliksi; pyysin häneltä anteeksi, että olin pettänyt häntä ja itseäni; pyytämällä pyysin ja rukoilin häntä lähtemään; valheet puristautuivat huulilleni. Nicolas ei tahtonut minua enää uskoa; hän muistutti mieleeni koko menneisyytemme, ihmeellisen kesämme ja sen, mitä hänelle olin sanonut, kirjoittanut ja luvannut.

Painoin pääni alas ja vastasin, että olin erehtynyt. Nicolas ojentautui suoraksi, kasvot vihasta ja ylpeydestä leimuavina, ja sanoi, että se oli hyvä, ettei hän halunnut enää olla vastuksena ja kiusana tielläni ja että hän lähtisi eikä minua enää näkisi, vaan koettaisi minut unohtaa, toivoen siinä kenties kerran onnistuvansakin. Sanoin ikäänkuin koristen:

»Kyllä…kyllä… koeta unohtaa minut…»

Hän sanoi suuttuneena:

»Kyllä minä unohdan sinut. Unohdan kyllä.»

Hän sanoi vielä:

»Minä menen pois. Menen pois. Menen pois.»

Mutta hän ei lähtenytkään. Hänen kasvonsa tulvahtivat täyteen hehkua ja kiihkoa, ja hän alkoi rukoilla, sanoen hourailevalla äänellä:

»Rakkaani… rakkaani… pyydän sinulta… pyydän sinulta… palaa luokseni…»

Näin Nicolasin käsien tulevan vapisevina minua kohti ja niiden olevan valmiina laskeutumaan ja sulkeutumaan ympärilleni. Tunsin sydämessäni kohoavan saman kiihkon ja kaipauksen, ja se työnsi minua niitä kohti, ja silloin käsitin olevani hukassa. Huumasin itseni kuumeisella vimmallani ammentaakseni siitä uusia voimia ja huusin, riistäydyin hänestä irti ja sanoin: »En, en, en!»

Nicolas rauhoittui äkkiä tästä melusta, pani käsivartensa ristiin ja katseli minua. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi:

»Se on siis totta, Marceline. Sinä olet kyllästynyt minuun. Tahdot, että poistun. Sano minulle: en rakasta sinua enää, olen erehtynyt, en tahdo tätä ristiriitaa elämääni, vaan olen leikitellyt kanssasi; nyt on kaikki lopussa; mene pois! Sano se omalla suullasi, sillä, jonka annoit minulle suudeltavaksi eräänä iltana, kun sanoit, ettei mikään muu merkinnyt mitään kuin minä. Sano minulle: en rakasta sinua enää… Silloin menen pois. Enkä tule koskaan takaisin.»

Nicolas näytti hyvin rauhalliselta ja täysin itsensä herralta, koska hän puhui selvästi ja hiljaisella äänellä; minuunkin se vaikutti, enkä tajunnut, että hän oli järjiltään… että me molemmat olimme järjiltämme.

Vastasin samalla selvällä ja hiljaisella äänellä, joka soi korvissani huumaustilani lävitse:

»Ei, en rakasta sinua enää. Pyydän siis sinulta anteeksi. En rakasta sinua enää. Niin on asia.»

Niin olikin asian laita. Sillä sellainen kylmyys jähmetytti sydäntäni, että olin tunteeton ja halusin vain kiihkeästi nähdä Nicolasin lähtevän, voidakseni sulkea silmäni ja olla ajattelematta mitään.

Kun sanani yksitellen putosivat väliimme, särkyi jotakin suunnattoman suurta ja näkymätöntä; kuulin sen ääneti rämisevän.

Nicolas säpsähti vain hiukan. Hänen leukapielensä kovenivat, ja hänen kasvonsa jähmettyivät kokonaan.

Hän sanoi vain:

»Hyvä on.»

Hän painoi päänsä alas, ikäänkuin miettisi jotakin vakavaa, pulmallista ja ikävää asiaa.

»Naiset ovat kuten te…» aloitti hän, mutta sitten hän keskeytti ja sanoi:

»Mutta mitä kannattaa puhua? Mitä se hyödyttäisi?»

Tästä välillemme kaivetusta kuilusta henki julma ja myrkyllinen kylmyys?

Mistä tulikaan tämä Nicolasin ääni, joka oli näin katkera ja kylmä.

»No niin», sanoi Nicolas.

Hän mietiskeli vielä tarkkaavaisen ja kovan näköisenä. Sitten hän kohotti päänsä. Synnynnäinen aatelismies suoristi hänessä itsensä loukkaantuneena tämän porvarisnaisen edessä, joka oli kehdannut tuottaa hänelle kärsimyksiä…

Hän lausui hitaasti, kohteliaalla ja kopealla äänellä, erottaen sanat toisistaan:

»Jos ensi kesänä joskus kohtaamme toisemme, toivon, ettette pahastu, kun tapaatte minut tiellänne. Koetan parastani, että pelastuisitte sellaiselta kiusalta.»

Painoin pääni alas, vastaten, että se tosiaankin oli onnetonta, mutta että minäkin kaikin mokomin välttäisin tilaisuutta häntä tavata.

Tämän keskustelun katkeroittavan jokapäiväisyyden ohessa herätti muistelemamme kesä ja uusi uhkaava kesä meissä outoa kauhua, ikäänkuin kavala ja peloittava sfinksi.

Nicolas sanoi vielä:

»No niin. Hyvästi, Marceline.»

Vastasin:

»Hyvästi, Nicolas.»

Laskiessaan kätensä oven rivalle hän kääntyi takaisin, sanoen:

»Marceline, kenties te jonakin päivänä sanotte minulle totuuden. Olen näet varma siitä, että valehtelette.»

Vastasin:

»Ah, Nicolas, totuus… totuus… totuutta ei voi koskaan selittää… se saadaan kokea… Sanon siis teille: minä en rakasta sinua enää. Menkää nyt, Nicolas, menkää…»

Nicolas odotti hetkisen, lähestyen askeleen. Minut valtasi eläimellinen, mieletön toivo, että hän lähestyisi vielä ja enemmän ja sitten kokonaan…

Kun en kohottanut silmiäni jähmettyneissä kasvoissani, sanoi hän:

»Olette tuottanut minulle hirvittävän tuskan lempeydellänne ja sielunne hienoudella…»

Tällä kertaa hän avasi oven ja lähti.

Raskaan ulko-oven puolisko paukahti kiinni.

Nicolas oli poissa.

XLIII

Varmasti Nicolas tulee samaa tietä takaisin… hän palaa ottamaan minut… hän säälii minua… hän tietää hyvin, että olen valehdellut…

XLIV

Voi sitä olentoa, joka kurottautuu kuuntelemaan… kuuloa, joka jännittyy, katkeaa… sielua, joka pyrkii jonnekin ja tahtoo jättää ruumiin…

Voi tätä äänettömyyden mykkää kohinaa, joka kiitää eteenpäin ja nielee kuiluunsa kuin tummat ja rajut vedet…

Äänettömyys.

Maan tyly äänettömyys. Ruumiin ja sielun kauhistuttava ja kova äänettömyys.

Kadun kohinan ja elämän äänettömyys, joka on vielä vaiteliaampi ja vihamielisempi kuin äänettömyys.

Seinällä on ristiinnaulitunkuva vain äänettömyyden jättiläismäinen ja tyhjä solmu.

* * * * *

Minä pelkään. Pelkään ivallista, irvistelevää, iljettävää ja kivettynyttä äänettömyyttä…

Olen vain pieni alaston olento, joka värisee kauhistuttavassa äänettömyydessä. Ja toisaalta olen kova, kiukkuinen ja katkera olento … ja nauran äkkiä.

Kutsunpa Nicolasin takaisin!

Minä olen olento, jossa myrkky ja sappi polttavat.

Ja nauran.

En tahdo enää elää. Elämä tuottaa minulle liiaksi häpeää ja tuskaa. Pelkään liiaksi elämää ja inhoan sitä. Olen olento, joka vapisee ja jonka hampaat lyövät loukkua.

Tahdon kutsua Nicolasin takaisin.

Minä vihaan… minä olen olento, joka vihaa… vaikka se tuottaa tuskaa.

Rupean huutamaan.

»Pascal, pane kätesi suulleni!»

Pelkään tätä yksinäisyyttä, joka irvistelee ympärilläni.

Kutsun Nicolasta… Huudan häntä nimeltä, huudan, huudan, kovin ja pitkin huudoin…

Silloin puhun rakkauden sanoja… sellaisia sanoja, joita en ole milloinkaan voinut lausua.

Opin kyllä sanoja, joita en koskaan ole tiennyt… ja puhun niitä myös…

»Pascal, paina molemmat kätesi suulleni!»

Nicolas… Voi, rakkaani… Elämäni kesä…

»Paina lujemmin, Pascal! Paina lujemmin…»

Hukutan itseni suloiseen tunteeseen, että saan kutsua Nicolasia, hyväillä Nicolasin nimeä… Nicolasin hellyys upottaa minut tulvaansa ja valaa silmiini hellän hehkun.

»Pascal, pane kätesi silmilleni… sulje paremmin silmäni… paina paremmin silmäni kiinni, sillä en tahdo itkeä.»

Mutta yhä suloisempi tunne herää minussa, ja väristys kohoaa sieluuni… polttava ja syvä riemastus valtaa minut… en voi sitä vastustaa… se on houreitten mukanaan tuoma riemastus, suloinen tunnepuuska, kouristuksia ja ahdistusta, kuolettavaa vaikeroimista, tukahdutettujen huutojen tulista poltetta:

»Pascal… Pascal… tuki… tuki ne…»

Äkkiä kyyneleet pursuavat esiin, ikäänkuin kauan pidätetty paksu ja kuuma veri.

Pitkään tuuditetaan tiedotonta olentoa, joka lipuu eteenpäin tuskan viimassa.

»Voi, Pascal… Pascal…»

Pascalin käsissä pyörii ja tärähtelee pääni kuin mukulakivet aallokossa.

Uupunut olento putoaa jälleen äänettömyyden tukehduttavaan pimeyteen…

»Puhutko minulle, Pascal? Oletko puhunut minulle?»

»Olen, pienokaiseni. Olen puhunut sinulle paljonkin. Mutta sinä nukuit.
Olet nukkunut kauan.»

»Nukuinko, Pascal? Luulen, että olin kuollut. Nyt olen herännyt, ellen jäänyt sinne kuoleman liuostaan.»

»Pikku Marcelineni, miehesi odottaa sinua.
Täytyy mennä päivälliselle.»

»Päivälliselle, Pascal?»

»Niin. Ilta on tullut. Miehesi odottaa sinua päivälliselle.»

»Odottaako hän minua?»

»Hän odottaa sinua.»

»Lasket leikkiä, Pascal.»

»En, Marceline. Täytyy mennä päivälliselle.»

»En mene päivälliselle. En mene päivälliselle, Pascal. Ei, en mene päivälliselle. Ethän usko, että menen päivälliselle, ethän?»

»Pikku Marcelineni», sanoi Pascal, »hillitse itsesi. Älä taas rupea noin huohottamaan. Purista nyrkkisi ja huulesi kiinni.»

Pascal sanoo:

»Ymmärrätkö? Jatka elämän eleitä…»

Naurahdan äänekkäästi.

»Ei, Pascal, ei. Minä en kehtaa jatkaa eleitä. Ei. Minun kuollut ruumiini ei siihen alistu. Esiinny sinä marionettina, koska katsot sen hyväksi. Häpäise sinä itsesi eleillä!»

Pascal sanoo hiljaa:

»Olet väärässä puhuessasi minulle näin.»

* * * * *

»Herra pyytää rouvaa alas. Herra pyytää sanomaan rouvalle, että hän odottaa.»

»Hyvä on», vastaa Pascal. »Sanokaa, että me tulemme pian.»

»En tule sinne, Pascal. En tapaa enää Maximea. Kuuletko, en tahdo enää nähdä Maximea. Kuolisin siitä. Kuuletko? Ja sinua minä vihaan. Kuuletko? Sinä olet tehnyt minut siksi, mitä olen. Sinä olet saanut minut pettämään ystäväni.»

»Ah!» huudahtaa Pascal. »Hurjuutta, katkeruutta ja vihaa. Mitä se hyödyttää? Nouse. Nouse, pikku Marceline-raukkani. Täytyyhän elää edelleenkin.»

»En tahdo enää elää, Pascal.»

»Totta kai», väittää Pascal. »Totta kai sinä elät. Eletään… Tule, pienokaiseni, tule!»

»Jätä minut, Pascal. Jätä minut. Tai minä lyön sinua!»

»Oh!» sanoo Pascal ja lisää lempeästi: »Voi pikku, pikku raukkaani…»
Hän toistaa peittäen kasvonsa: »Voi pikku, pikku raukkaani…»

»Herra pyytää sanomaan, rouvalle, että hän on pöydässä eikä enää odota.»

»Tulen sinne», vastaa Pascal. »Rouva on huonovointinen eikä tule alas.»

Pascal sanoo minulle:

»Minäpä menen sinne!»

Pascal on niin kalpea, niin kalpea…

* * * * *

Jään yksin.

Voin sulkea silmäni ja levätä; voin olla ajattelematta mitään ja vaipua olemattomuuteen.

En ajattele mitään, sillä kaikki peloittaa minua. Olen alasti ja värisen. En ajattele Nicolasta… En, sillä hänen kuvansa peloittaa minua kuin niiden haamut, joita on pettänyt.

En ajattele Maximea… ei, ei! En Maximea… se nostaa hiukseni pystyyn pelosta.

En ajattele ihmeellistä ja viatonta kesää… se on kauhea ansa.

En ajattele Jumalaa enkä lapsiani…

Sillä kaikki tuo, kun kerran on sen hylännyt, saa aikaan pahimman äänettömyyden. Ja minä pelkään.

Pascal sanoo minulle, että nuo kaikki ovat opastaneet minua vastoin tahtoani… Kuulin hänen puhuvan ollessani kuollut, tuon unen vallassa. Hän sanoi: »Saat uskoa minua, pienokaiseni. Tulee päivä, jolloin olet mielissäsi siitä, että olet kärsinyt tuskaa hyvän takia.»

Hän sanoi: »Odota. Kerran saat jälleen nähdä maailman elävän kauneuden.»

Hän sanoi: »Älä pelkää. Kerran myöskin upotat itsesi jälleen kokonaan eleittesi suojaavan kerroksen alle. Löydät itsesi jälleen itsessäsi.»

Hän sanoi: »Rukoile yhäti äläkä väsy milloinkaan. Rukouksien koneisto tempaa sinut uudelleen uskon elävään poljentoon!»

Pascal sanoi vielä, sillä kuulin sen, ja olemukseni ja sieluni kuulivat sen salaisiin ja väriseviin ytimiinsä saakka:

»Näetkö, Marceline, perhe on ahdas piiri. Se sulkeutuu kuin yksi ainoa olento, jolla on monta ruumista; sitä ei voi murtaa, niin ettei sen veri vuotaisi kuiviin.»

Pascal sanoi: »Sinun veresi olisi vuotanut kuiviin, pikku raukkani…»

* * * * *

Hän sanoi: »Pikku Marcelineni, kallis aarteeni, puhtauteni, uskoni…»

Hän sanoi hyvin hiljaa: »Anna minulle anteeksi, pienokaiseni, anna minulle anteeksi…»

* * * * *

Voi, äänettömyys aloittaa jälleen kirkunansa, naurunsa ja kauhean irvistyksensä, joka osoittaa minua sormellaan.

Miksi etsisin merkitystä Pascalin sanoista? Ei mikään elä, ei mikään ole totta, eikä millään ole merkitystä… Naurakaamme… huutakaamme naurusta… ja nukkukaamme!

Minulla on suussani sapen ja kauhun maku… Ei voi siis kuolla vihankaunaan ja katkeruuteen?

* * * * *

En voi enää koskaan itkeä; olen liiaksi näännyksissä. Suoneni ovat tyhjät ja surkastuneet, eikä sielullani ole enää ääntä…

Pascal on mennyt alakertaan päivälliselle. Hän jatkaa elämän eleitä.

* * * * *

Järjestä hiuksesi, Marceline. Huuhtele kasvosi. Purista kiinni huulesi ja kätesi. Astu alas portaita, joiden yli tahdoit hypätä, syöksyäksesi ystäväsi syliin.

Avaa ovi. Miehesi ja lapsesi ovat siellä. Lausu sana selitykseksi. Hymyile pienokaisillesi. Istuudu tyhjälle paikalle lampun alle… Ah, kyllä… perhepiirit ovat suljettuja… niitä ei voi murtaa… niiden veri vuotaisi kuiviin…

Tiedustele päivän kuulumisia. Käänny ystävällisesti Pascalin puoleen, joka on vieraasi. Vastaa miehellesi; hän puhuu sinulle ja katsoo sinuun.

Jatka, Marceline, jatka elämän eleitä…